Jos 9

osa 1
osa 8

Luolan ulkopuolella – tai sen sisäpuolella varsinkaan – ei ollut turvallista paikkaa viettää yötään, joten matka jatkui rinnettä alas. Selden oli synkkä ja hiljainen, Tosca hilpeä ja puhelias. Tosca yhä arveli miehen vaitonaisuuden johtuvan vain loukkaantumisen aiheuttamasta huonovointisuudesta ja auttoi tätä epätasaisella polulla parhaansa mukaan – vaikka ei sitten ollutkaan kehdannut kysyä mistä kiikasti. Kun kumpikin oli turvallisesti polun päässä ja edessä oli enää pitkä patikointi linnaan, Selden oli onnistunut päättämään, mitä tekisi. Hän kertoi Toscalle.
  ”Minulle annettiin tehtäväksi etsiä kruunu”, hän sanoi ilman mitään pohjustuksia. Epäluuloisuudesta oli tullut Toscalle toinen luonto eikä hänen ollut vaikea päätellä jatkoa.
  ”Mutta ei prinsessan pelastamista varten, vai mitä?” hän kysyi terävästi ja Selden myönsi Toscan olevan oikeassa. ”Minun oli tarkoitus varmistaa, että kukaan prinsessan alamaisista ei löytäisi sitä.”
Tosca oli nopea suuttumaan, mutta raivostuneena hänen puhelahjansa eivät olleet parhaimmillaan. Hän ei vähään aikaan pystynyt kuin kihisemään kiukusta. Selden yritti pelastaa tilanteen: ”Voin auttaa pelastamaan prinsessan. Joosua ei ole paha, olen varma, että hän ymmärtää, jos selitän hänelle…”

Jos Tosca olisi vielä uudestaan uskaltanut luottaa Seldeniin ja hyväksynyt avuntarjouksen, he olisivat hankkineet sepältä kruunusta jäljitelmän, jonka Selden olisi sitten vienyt Joosualle. Seldenin pidätellessä Joosuaa ja yrittäessä vakuuttaa tämä siitä, että prinsessa todella kannatti pelastaa, Tosca olisi livahtanut linnaan oikean kruunun kanssa. Ihan vain siltä varalta, että Joosua osoittautuisi paksukalloisemmaksi kuin mitä Selden arveli hänen olevan. Ferdinand olisi huomannut Toscan ja ilmoittanut Joosualle. Joosua olisi käsittänyt Seldenin pettäneen hänet ja kaikki Seldenin yritykset vakuuttaa ystävänsä prinsessan pelastamisen tärkeydestä olisivat valuneet hukkaan. Joosua olisi komentanut Ferdinandin ja yksikertaisen, mutta uskollisen Montmorencyn estämään Toscaa ja Selden puolestaan olisi kiirehtinyt Toscan avuksi.
Noiden neljän kamppaillessa olisi patsaan ylle rakennettu paviljonki saanut niin pahoja kolhuja, että se olisi lopulta sortunut. Montmorency olisi paviljongin huojunnan pelästyttämänä peräytynyt sen luota ja huomaamattaan vienyt mukanaan myös niskassaan roikkuvan Toscan. Selden olisi vaaran tajutessaan tönäissyt Ferdinandin paviljongin alta ja Ferdinand olisi kaatuessaan taittanut jalkansa. Romahtavan paviljongin kattopalkki olisi pudotessaan osunut Seldeniin lävistäen hänen sydämensä ja sammuttaen hänen elämänsä hetkessä. Paviljonki itse olisi ensinnä murskannut alleen prinsessa Vegan tehden tyhjiksi kaikki yritykset pelastaa hänet ja tämän jälkeen se olisi sortunut vieressä seisovan Montmorencyn päälle. Tosca olisi ehtinyt hypätä karkuun miehen selästä, mutta kiltti Montmorency-parka olisi vammautunut pysyvästi. Naarmuitta selvinnyt Tosca olisi järkyttynyt murhenäytelmän todistamisesta niin pahoin, ettei olisi koskaan toipunut ennalleen. Joosua ei olisi pystynyt hyväksymään päätöstensä seurauksia vaan olisi viettänyt loppuelämänsä yrittäen vakuuttaa itselleen tehneensä oikein – kunnes olisi lopulta mennyt järjiltään. Onneksi siis ei Toscan luottamus ollut helposti palautettavissa.

osa 10

Hömpän viemää 11

En keksinyt miksi mutta tässä on nyt kuitenkin tätä soopaa taas.

osa 1
osa 10

John Ingram oli lievän yllättynyt nähdessään sisarensa. Sen järisyttävämpiin tunneskaaloihin hän ei useinkaan yltänyt. Hän katsoi Beatricen hieman tavallista rähjäisempää olemusta päästä varpaisiin ja vilkaisi ohimennen myös tämän kyynärsauvaa. ”Matalat korot?”
  ”Minulla on ollut pieniä harmeja kenkien kanssa viime aikoina.”
  ”Huomaan. Luulin, että palasit jo Ranskaan.” John totesi suoden sisarelleen toisen katsahduksen.
  ”En ihan vielä”, Beatrice sanoi tunkeutuessaan peremmälle. ”Minulla on vielä asioita täällä.” Kevyt hymy käväisi Johnin tavallisesti melko ilmeettömän puoleisilla kasvoilla.
  ”Vai niin, kuka se mies on?” Mielikuva Benjaminista ilahtuneena Beatricen pikaisista lähtöaikeista käväisi Beatricen mielessä. Sitten mielikuva hymyilevästä Aidanista jyräsi sen. Beatrice näytti loukkaantuneelta. ”Mitä ihmettä oikein tarkoitat?”
  ”Beatrice, kaikkien päätöstesi syynä on aina ollut joku mies.”
  ”Ei ole perää.”
  ”Menit samaan yliopistoon kuin silloinen poikaystäväsi. Muutit Ranskaan sen… mikä hänen nimensä nyt olikaan…”
  ”Bernard.”
  ”Aivan, Bernardin perässä ja jäit sinne vielä kun Bernard oli menneen talven lumia. Jos nyt lykkäät paluutasi, taustalla on varmasti jälleen joku mies, joten jospa vain kertoisit hänen nimensä.” Beatrice oli hieman harmistunut ennalta arvattavuudestaan, mutta kai se oli ihan ymmärrettävää, että veli osasi vetää johtopäätöksiä näistä asioista.
  ”Hyvä on. Aidan Stark.” John mietti hetken, mutta ei saanut nimeä päähänsä. Hän suuntasi kirjahyllylleen, jossa hänellä oli oma, Salemvillen asukkaista tehty ’Kuka kukin on’ kirjakokoelmansa osoittamassa, ettei kirjahyllyn omistaja voinut olla kovin tervejärkinen yksilö. Hän otti S-osan käteensä, selaili sitä kunnes löysi Aidanin ja rypisti hivenen harmistuneena kulmiaan. John käänteli sivuja edestakaisin ja tutki niitä ylös alas, mutta tilanne ei siitä muuksi muuttunut. Hänen opuksessaan oli vain yksi Aidan Stark.
  ”Tri. Arthur Starkin nuorempi veli”, John luki kirjastaan. Beatrice nyökkäsi.
  ”Kyllä, sama mies.”
  ”Et voi olla tosissasi”, John tiuskaisi ja riuhtaisi tuohtuneena lasit nenältään katsoessaan sisartaan.
  ”Miksi en olisi?”
  ”Hänhän on pelkkä mitättömyys, hänestä ei ole muuta tietoa kuin sukulaisuussuhteet! Mitä hän tekee työkseen?”
  ”En tiedä. Soitanko ja kysyn? Kysynkö samalla hänen pankkitilinsä saldoa?” Beatrice ei ollut vielä osannut päättää, olisiko tyrmistynyt vai huvittunut. John ei ikinä ollut pitänyt hänen poikaystävistään, mutta tämä oli jo naurettavaa.
  ”Et tiedä? Mitä sinä edes näet siinä tyypissä?”
  ”Hänen kanssaan on helppo puhua, hän on avulias, mukava, komea…” Beatrice ei voinut vastustaa kiusausta härnätä veljeään. ”…hyvin varustettu…”
  ”Luulin sinun päässeen tuosta vaiheesta Bernardin myötä”, John huomautti kylmästi.
  ”Älä viitsi, sanoin sen vain ärsyttääkseni sinua.” Beatrice sanoi turhautuneena.
  ”Onnistuit. Mutta ihan vakavasti puhuen, sinun todella pitäisi valita seurasi vähän paremmin kun olet näillä main.” John huomautti kylmästi.
  ”Etten häpäisisi arvokasta sukuani vai? Milloin sinusta tuli tuollainen snobi?”

Ei nyt

Ellei vielä huomennakaan, niin ehkä ensi viikolla sitten.

Jos olen siihen mennessä keksinyt miksi.

Ellakors 4

osa 1a
osa 3b

Helmikuu 1885

ASS Ellakors liikkui kuin täi tervassa. Oli asioita joihin edes höyrykoneiden suojelupyhimys Walsh ei pystynyt ja valitettavasti Ellakorsin senhetkiset vauriot kuuluivat tähän kategoriaan. Tunnelma Ellakorsin konehuoneen perällä oli niin lähellä laiskaa, sateista sunnuntai-iltapäivää, kuin on ylipäänsä mahdollista keskiviikkoaamuna kokonaan veden alla. Walsh puuhasteli erään taannoisessa hyökkäyksessä pahimmin vaurioituneen koneen kimpussa seuranaan aluksen virallinen pääinsinööri Soliday ja käytännöllisyytensä osoittanut matruusi Goodenough.
  ”Jos olisin saanut yhdenkin Atlantiksella olleista härveleistä muilutettua alukseen, olisin voinut tehdä ihmeitä”, Walsh sanoi haaveillen, kun jälleen yksi yritys palauttaa kärsinyt höyrykone entiseen loistoonsa meni mönkään.
  ”Mieti mitä ihmeitä olisit voinut tehdä, jos olisit jäänyt Atlantikselle niin kuin professori Stockbridge pyysi”, Soliday huomautti.
  ”Olet puhunut Bracewellin kanssa vai mitä?”
  ”Olemme kihloissa, tietenkin olen puhunut hänelle. Hyvä kuitenkin, ettet jäänyt, olisit vain tehnyt työttömiä kaikista muista siellä, vai mitä Goodenough?” Matruusi oli syventynyt selailemaansa lehteen eikä vastannut, joten Soliday tönäisi tätä kyynärpäällä kylkiluiden väliin.
  ”Mitä? Mitä minä tein?”
  ”Mitä sinä oikein mietit noin perusteellisesti?”
  ”Niin, tuota… Itse asiassa minä mietin vain, miksi ETM:n univormujen värit ovat sininen, punainen ja vihreä?”
  ”Yksinkertaista, ne edustavat valon värejä.” Walsh ei malttanut olla vastaamatta.
  ”Väitit minulle, että purppura oli liian kallista ja korvattiin punaisella”, Soliday huomautti.
  ”Aivan niin. Purppuran väriaineen hinta nousi samoihin aikoihin kun vormuja suunniteltiin ja purppuraiset takit oli tarkoitus korvata keltaisilla, kunnes keksittiin, että punainen oli symbolisempaa.” Kaikki kolme päätä kääntyi, kun vähän matkan päästä alkoi kuulua huutoa ja tavaroiden kolinaa.
  ”Miten törkeää pitää juhlat ilman meitä”, totesi Walsh ja lähti katsomaan mistä oli kyse.