Amaranthe 6

Aikataulusta poiketen ylimääräinen roska tällä viikolla koska...

...minua vain huvittaa kuluttaa aikaani tähän tyhjänpäiväisyyteen juuri nyt.

...rinsessa oli kovin lyhyt.

...jossain vaiheessa välistä jäänyt maanantaijulkaisu on sotkenut aikatauluni.

...juuri siksi.

...tämä on minun lookini ja teen mitä haluan.

Jos kahjo sekoilee blogissa, eikä kukaan ole sitä lukemassa, onko se silti kahjoa? 

osa 1
osa 5

Kotiin pääsyn toivon hieman hiivuttua Amaranthe oli alkanut lähteä harharetkilleen lähinnä seuraa etsimään ja tavallisesti suuntasi kulkunsa kylään, jossa eräs tietty vanha herra mielellään kertoili hänelle kaikenlaista soopaa. Vietettyään suuren osan päivää ja iltaakin kuunnellen juttua öhkömönkiäisistä, joita kuulemma asui lähimetsissä (”Ne ovat oikeasti kirottuja menninkäisiä, tiedätkös.”), Amaranthe oli jo kulkemassa kartanon suuntaan samalla kun odotti kyytiään saapuvaksi. Keskiyö oli lähestymässä, kylä oli jäänyt kauas taakse ja Amaranthe totesi kulkeneensa harhaan, sillä tie muuttui kapeaksi poluksi ja katosi lopulta kokonaan pensaiden sekaan. Hän ei ollut huolissaan. Amaranthe ei voinut eksyä niin perusteellisesti, että noidan vaunut eivät häntä löytäisi. Amaranthea ei kuitenkaan suuresti kiinnostanut tarpoa pensaikossa, joten hän kääntyi ympäri päästäkseen takaisin tielle. Pensaikosta kuului rapinaa. Pensaikosta kuului aina rapinaa. Tällä kertaa rapinan vain aiheutti valtava eläin, joka kävi Amaranthen kimppuun ennen kuin prinsessa ehti kunnolla nähdä mikä se oli. Öhkömönkiäinen varmaankin. Amaranthe potkaisi olentoa ja vinkaisten se irrotti otteensa Amaranthen raadellusta käsivarresta. Koira. Tavallinen suuri ja häijynlainen koira. Koiran perässä tuli kaksi muuta rapistelijaa ja ne osoittautuivat tavallisiksi suuriksi ja häijynlaisiksi ihmisiksi. Toinen miehistä tarttui koiran kaulapantaan ja esti sitä käymästä uudestaan Amarantheen kiinni. Miehet katsoivat Amaranthea niin epämiellyttävästi hymyillen, että prinsessa olisi mieluummin kokeillut onneaan koiran kanssa. Hän pohdiskeli juuri mitä kannattaisi potkaista seuraavaksi, kun miesten ilmeet muuttuivat niin järkyttyneiksi, että Amaranthe tiesi katsomattakin mitä hänen selkänsä taakse oli ilmaantunut. ”Siinähän kyytini jo saapuikin”, hän totesi tyynesti, käänsi miehille selkänsä ja nousi noidan vaunuihin äärimmäisen tyytyväisenä siitä, että kaikki kolme öhkömönkiäistä jäivät kauas taakse.

Ilkeä prinsessa 3

osa 1
osa 2

Vasta nyt, jäätyään oman onnensa nojaan Sofia tajusi, kuinka paljon oli siihen mennessä pakomatkallaan apua saanut. Hän yritti myös hoitaa Alexia, mutta melkoisen heikoin tuloksin, kun ei oikein osannut huolehtia itsestäänkään. Kun ei nuori mies vielä kolmen päivän kuluttuakaan vironnut, tuli Sofia jo aivan epätoivoiseksi ja purskahti itkuun. Kuin ihmeen kaupalla mies avasikin silmänsä ja nyt, kun pystyi kysymään neuvoja, prinsessan oli helppo hoitaa nuorukainen sellaiseen kuntoon, että he saattoivat palata linnaan.

Tällä välin oli prinsessa Sofiaa etsitty kuumeisesti ja kuningas oli luvannut löytöpalkkion sille, joka toisi tämän ehjänä takaisin. Palkkioon ei tietenkään kuulunut puolta valtakuntaa tai prinsessan kättä; kuninkaalla ei ollut aikomustakaan menettää vasta takaisin saatua tytärtä miehelään. Myös kadonneesta palvelijasta oli luvattu palkkio. Sekä kuningas että kuningatar näet uskoivat tämän siepanneen prinsessan ja halusivat petturin tuomittavaksi. Kun rähjäinen kaksikko sitten saapui linnaan, prinsessa kiidätettiin pestäväksi ja puettavaksi ennen kuin hän ehti sanaakaan sanoa ja uskollinen Alex-parka kahlittiin ja viskattiin tyrmään.

Jopas oli onnettoman pituinen pätkä. Joka tapauksessa, tässä kaikki Sofiasta.

Onnellinen loppu. Prinsessa pääsi kotiin rakastavan perheen luo. Hurraa.

Hömpän viemää 20

Oikea osa 20.

osa 1
osa 19

Hänen istuessaan likaisen pakettiauton takana todellisuus alkoi vähitellen käydä Olivian kimppuun. Hän oli onnistunut lakata nauramasta amatöörimäisille sieppaajille ja tilalle oli tullut harmistus pilalle menneestä lomasta sekä huoli kotona olevista lapsista. Olivia – kuten Arthurkaan – ei osannut pelätä henkensä puolesta. He molemmat selviäisivät kyllä, se oli varma, eivätkä takuulla olisi minkäänlaisia mallivankeja. Olivia tiesi, että Arthur oli vaitonainen, koska kävi mielessään juuri läpi heidän sieppaajiensa heikkouksia keksiäkseen turvallisen ajan ja tavan paeta eikä Olivia itsekään aikonut vain alistua tilanteeseen.
Tilanne muuttui, kun auto seisahtui ja Starkit johdatettiin hämärään kellariin. Kumpikin huomasi ensimmäiseksi, että kellarissa oli vankeja jo ennestään ja samalla molemmille oli ilmiselvää, etteivät he olleet kumpikaan sittenkään karkaamassa lähiaikoina. Ellei jompikumpi vastoin kaikkea todennäköisyyttä keksisi tapaa saada kaikki vangit vapaaksi. Starkit seisoivat portailla pimeään kellariin katsellen huomattavan pitkältä tuntuneen ajan. Olivia tunsi lievän omantunnon pistoksen, koska hänen suurin murheensa silläkin hetkellä oli, että kotiin lasten luokse pääseminen viivästyisi tämän takia varmasti. Olivia tunsi kuinka Arthur jäykistyi hänen vierellään ja vaistosi miehen käsien puristuvan nyrkkiin. Varmaan Arthur oli heistä kahdesta vähemmän itsekäs, sillä hän tuskin sillä hetkellä soi pienintäkään ajatusta omalle kotiin pääsylleen.
  ”Älä tapata itseäsi”, Olivia kuiskasi miehelleen ja lähti astelemaan tyynesti portaita kellariin. Arthur käännähti kannoillaan ja tarttui takanaan seissyttä sieppaajaa puseron kauluksesta. Sieppaaja oli lyhyenläntä. Ellei mies olisi seissyt ylemmällä portaalla, Arthur olisi nostanut tämän ilmaan ja nytkin tämä joutui pinnistelemään varpaillaan, ettei olisi kuristunut. Usea pistooli suuntautui Arthuria kohti, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota äristessään pelästyneelle sieppaajalle liudan painokelvottomia sanoja, joiden keskeinen sisältö oli kutakuinkin: ”Minkälainen idiootti sieppaa kuolevan miehen?”

Ellakors 10

osa 1a
osa 9

Lokakuu 1886 

Kapteeni Roth heräsi, avasi silmänsä ja näki kasvot yläpuolellaan. Viimeiset unen rippeet karisivat hyvin vikkelästi. Odottamaton näky sai kapteenin viskaamaan peiton syrjään, pomppaamaan vuoteesta ja räpäyttämään silmiään ja sillä välin näky katosi. Hän katsoi ympärilleen, mutta ei nähnyt jälkeäkään äskeisestä olennosta. Kapteeni onnistui vakuuttamaan itsensä siitä, että oli vain nähnyt unta. Oli jo varhaista, enää ei kannattanut mennä takaisin nukkumaan. Hän siirtyi kylpyhuoneen puolelle ja alkoi pestä kasvojaan ja siinä se taas oli. Heijastuksena peilissä. Roth kääntyi ympäri, mutta hänen takanaan ei ollut mitään. Hän vilkaisi peiliä, eikä nähnyt siinäkään mitään ylimääräistä. Hän tutki huolellisesti koko huoneen löytämättä mitään erikoista ja alkoi jo epäillä mielenterveyttään. Kaksi kertaa saattoi vielä laittaa unennäön tai väsymyksen piikkiin, mutta jos hän näkisi jotain vielä kolmannenkin kerran, jotain olisi tehtävä.
Walsh oli ensimmäinen joka huomasi konehuoneeseen marssivan kapteenin.
  ”Kapteeni näkyy olevan pahalla tuulella, hän huomioi. Soliday kääntyi katsomaan.
  ”Minusta hän näyttää ihan tavalliselta” hän totesi tyhjälle ilmalle, sillä Walsh oli luikahtanut tiehensä. Kapteeni katseli ympärilleen konehuoneessa ja kutsui Walshia useampaan kertaan, aina vain äreämmällä ja kovemmalla äänellä, osoittaen Walshin arvion oikeaksi.
  ”Walsh!”
  ”Niin?” Walsh aineellistui jostain kapteenin vierelle.
  ”Miksi et ole komentosillalla?” kapteeni kysyi kiukkuisesti. Jos tarkkoja ollaan, hän oli kyllä ennakoinut tilanteen eikä ollut edes yrittänyt ensin etsiä yliperämiestään sieltä, missä tämän olisi kuulunut olla.
  ”Koska virtahevoilla on viisi jalkaa”, Walsh vastasi ja sekoitti kapteenin konseptit.
  ”Mitä? Eikä ole.”
  ”Ei niin, mutta se rimmaa.”
  ”Ei se – Walsh voisitko palata hetkeksi samalle planeetalle meidän muiden kanssa?” Roth kysyi jouduttuaan luopumaan yrityksestä päästä itse sille planeetalle, jossa Walsh oli.
  ”Jovain. Mikähän planeetta on kyseessä?”
  ”Se, missä alus on nukkeinvaasion vallassa.”