Joulun kunniaksi!
...ihan tavallinen maanantaipäivitys.
Minä mitään joulua kunnioita.
osa 1
osa 4
Yksi toisensa jälkeen oli uljaita sankareita lähtenyt matkaan prinsessa Amaranthea pelastamaan ja yksi toisensa jälkeen he olivat palanneet nöyryytettynä takaisin. Osa ei ollut edes kehdannut palata tunnustamaan kuningas Robertille tappiotaan vaan oli luikkinut suoraan kotiin. Karvain tappio oli varmaankin ollut sir Percivalilla, jolta noita oli kyninyt kauniit kullankeltaiset hiukset, mutta suunnilleen yhtä onnettomasti oli mennyt toisillakin sankareilla. Vapaaehtoisten joukko hupeni ja prinsessa Amaranthe yhä vain pysyi noidan hoteissa. Vähemmän menestyneet ritarit eivät uskaltaneet edes kokeilla jotain, missä hirviöitä päivittäin tappavat eivät onnistuneet. Menestyneet ritarit – ne, joilla yhä oli hiven ylpeyttään jäljellä – eivät uskaltaneet kokeilla onneaan toistamiseen. Nekromantikko, joka tappoi vastustajansa, ei tuntunutkaan enää niin pahalta vastustajalta, kun vastassa oli ollut noita, joka vain piti pilkkanaan. Ei tosin kukaan vieläkään halunnut nekromantikon luo marssia, eihän toki…
Vielä oli prinssi Edric. Hän oli isänsä kolmannen vaimon seitsemäs lapsi ja yksi hänen isoveljistään oli jo noussut hallitsijaksi heidän isänsä sijaan. Edric oli jokseenkin epävarma siitä saattoiko häntä edes prinssiksi kutsua, mutta oli kuitenkin matkustanut Aquileaan haluten tehdä edes jotain kuningas Robertin ja siepatun prinsessan hyväksi. Edricillä ei ollut suuria luuloja itsestään. Edes villeimmissä unelmissaan hän ei pitänyt itseään sankarina. Edric ei ollut tarjoutunut lähtemään nekromantikkoa voittamaan, koska tiesi mahdollisuutensa tavattoman pieniksi eikä hän ollut lähimainkaan ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät noitaa hätyyttämään. Vasta kun suurin osa tarjokkaista sankareista oli lähtenyt prinsessaa pelastamaan ja epäonnistunut, alkoi Edric ajatella, että hänenkin täytyi kokeilla onneaan. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen tomppeli ja ajatteli, että jos hän vain keskustelisi noidan kanssa järkevästi, he ehkä pääsisivät lopputulokseen, joka miellyttäisi kaikkia osapuolia.
Edric lähti tapaamaan noitaa samalle aukiolle, jolla sir Percival oli tämän kohdannut. Hän laskeutui ratsailta ja katseli ympärilleen epäröiden, huhuili aralla äänellä kuin peläten, että joku saattaisi kuulla. Edric kiersi aukiolla seisovan hiidenkiven ensin myötä-, sitten vastapäivään kulkien ja kun ketään ei vieläkään näkynyt, hän kääntyi palatakseen hevosensa luo ja kotiin. Noita oli ilmestynyt jostain hänen selkänsä taakse ja Edric pelästyi pahanpäiväisesti. Hän tuijotti noidan kasvoja silmät suurina. ”Mitä sin… Teille tapahtui?” hän kysyi äänessään enemmän myötätuntoa kuin järkytystä.
”Kuolin. Kauan sitten”, noita vastasi kiinnostuneena prinssin reaktiosta.
”Sattuuko se?”
”Kyllä. Oletko sinäkin tullut pelastamaan maailman kauneinta naista?” noita kysyi tylysti.
”Ei, vaan prinsessa Amaranthea minä…” Edric soperteli, mutta kun noita yllättäen alkoi nauraa hän hämmentyi niin, että lause jäi kesken. Edric oli nähnyt prinsessasta maalatun muotokuvan ja hän oli tavannut useita naisia, jotka olivat prinsessaa kauniimpia. Hän ei itsekään ollut mikään häikäisevä ilmestys eikä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että kutsuisi jotakuta maailman kauneimmaksi ilman selvää todistusaineistoa. Edric ehti jo harkita sitä mahdollisuutta, että noidalla oli niin valtavat määrät vankeja ettei voinut mitenkään tietää ketä milloinkin oltiin pelastamassa.
”Tulit siis pelastamaan prinsessa Amaranthea. Ja palkinnoksi avustasi haluat tietenkin prinsessan käden ja puoli valtakuntaa?” noita jatkoi kuulusteluaan hyväntuulisempaan sävyyn. Edric ei vastannut heti, hänen täytyi oikeasti pohtia asiaa.
”Jos prinsessa Amaranthe haluaa minut miehekseen ja tulemme hyvin toimeen keskenämme, niin ei minulla mitään liittoa vastaan ole”, hän totesi lopulta, ”mutta kyllä meidän varmaan pitäisi tutustua ensin.” Hän harmistui hieman huomatessaan noidan jälleen pidättelevän nauruaan ja päätti pitää mielipiteensä valtakunnan puolikkaista omana tietonaan.
”Sinä todella olet erikoinen tapaus, kultaseni”, noita huomautti. ”Melkein tekisi mieleni antaa sinun viedä prinsessa mukanasi, mutta en ole vielä aikeissa antaa kenenkään vapauttaa häntä.”
”Ai. Miksi ette?” Noita tuli epämiellyttävän lähelle Edriciä, nojautui lähemmäs ja kuiskasi prinssin korvaan: ”Hän ei ole vielä siivonnut kellaria.”
Prinssi Edric palasi matkaltaan rintapanssari lommoilla, mutta ylpeys kolhuja vailla. Hänellä kun ei ollut ylpeyttä kolhittavaksi. Hän ei vieläkään ollut aivan varma mitä tapaamisen loppupuolella oli tapahtunut. Noita oli yllättäen hyökännyt hänen kimppuunsa ja hän oli torjunut hyökkäyksen vaistomaisesti. Kehnosti. Edric ei olisi mitenkään pystynyt vahingoittamaan noitaa, hän oli varma siitä, mutta ulkopuolisen silmiin taistelu olisi näyttänyt siltä, kuin Edric olisi ajanut noidan pakoon. Prinssi Edric ei edes huomannut, kuinka muut ritarit ja prinssit nauroivat hänen ilmiselvälle epäonnistumiselleen vaan pyysi audienssia kuninkaalta. Harold yritti hätistää prinssin tiehensä, mokoman nulikan, mutta Edric kieltäytyi lähtemästä ja jäi paikoilleen seisomaan, kunnes kuningas itse tuli katsomaan kenelle hänen neuvonantajansa oikein meuhkasi ja otti Edricin vastaan. Ujostelematta, mutta surkeana Edric selitti kuninkaalle miten oli mennyt pyytämään noitaa vapauttamaan prinsessan ja epäonnistunut. ”Sain noidalta tämän”, prinssi sanoi antaen kuninkaalle yksinkertaisen pronssisen ranneketjun. Kuningas tunnisti korun heti.
”Näittekö tytärtäni?” kuningas kysyi teeskennellyn vakaalla äänellä.
”En, Teidän korkeutenne”, joutui Edric myöntämään, ”mutta noita vakuutti minulle, että prinsessa on turvassa hänen luonaan.” Robert uskoi sen, mutta lohtu oli laihanlainen. Edric katsoi kuningasta, joka ei irrottanut silmiään pronssiketjusta ja hänestä tuntui, että jotain pitäisi vielä sanoa.
”Noita sanoi vapauttavansa prinsessan, kunhan velka on maksettu”, Edric kertoi vain soveliaassa määrin totuutta muunnellen. ”Kuinkahan kauan siinäkin menee”, mietti kuningas Robert, mutta Edric ymmärsi, ettei kysymystä ollut tarkoitettu hänelle ja pysyi vaiti. Riippui varmaan kokonaan siitä, kuinka nopea prinsessa oli siivoamaan kellareita.
osa 6
Varsin käytännöllinen tämä Edric. Pidän hänestä.
VastaaPoistaEdric on suurin ero tämän ja Velhon välillä.
Poista