Amaranthe 5

Joulun kunniaksi!

...ihan tavallinen maanantaipäivitys.

Minä mitään joulua kunnioita.

 osa 1
 osa 4

Yksi toisensa jälkeen oli uljaita sankareita lähtenyt matkaan prinsessa Amaranthea pelastamaan ja yksi toisensa jälkeen he olivat palanneet nöyryytettynä takaisin. Osa ei ollut edes kehdannut palata tunnustamaan kuningas Robertille tappiotaan vaan oli luikkinut suoraan kotiin. Karvain tappio oli varmaankin ollut sir Percivalilla, jolta noita oli kyninyt kauniit kullankeltaiset hiukset, mutta suunnilleen yhtä onnettomasti oli mennyt toisillakin sankareilla. Vapaaehtoisten joukko hupeni ja prinsessa Amaranthe yhä vain pysyi noidan hoteissa. Vähemmän menestyneet ritarit eivät uskaltaneet edes kokeilla jotain, missä hirviöitä päivittäin tappavat eivät onnistuneet. Menestyneet ritarit – ne, joilla yhä oli hiven ylpeyttään jäljellä – eivät uskaltaneet kokeilla onneaan toistamiseen. Nekromantikko, joka tappoi vastustajansa, ei tuntunutkaan enää niin pahalta vastustajalta, kun vastassa oli ollut noita, joka vain piti pilkkanaan. Ei tosin kukaan vieläkään halunnut nekromantikon luo marssia, eihän toki…

Vielä oli prinssi Edric. Hän oli isänsä kolmannen vaimon seitsemäs lapsi ja yksi hänen isoveljistään oli jo noussut hallitsijaksi heidän isänsä sijaan. Edric oli jokseenkin epävarma siitä saattoiko häntä edes prinssiksi kutsua, mutta oli kuitenkin matkustanut Aquileaan haluten tehdä edes jotain kuningas Robertin ja siepatun prinsessan hyväksi. Edricillä ei ollut suuria luuloja itsestään. Edes villeimmissä unelmissaan hän ei pitänyt itseään sankarina. Edric ei ollut tarjoutunut lähtemään nekromantikkoa voittamaan, koska tiesi mahdollisuutensa tavattoman pieniksi eikä hän ollut lähimainkaan ensimmäisten joukossa, jotka lähtivät noitaa hätyyttämään. Vasta kun suurin osa tarjokkaista sankareista oli lähtenyt prinsessaa pelastamaan ja epäonnistunut, alkoi Edric ajatella, että hänenkin täytyi kokeilla onneaan. Hän oli pohjimmiltaan hyväsydäminen tomppeli ja ajatteli, että jos hän vain keskustelisi noidan kanssa järkevästi, he ehkä pääsisivät lopputulokseen, joka miellyttäisi kaikkia osapuolia.

Ilkeä prinsessa 2

osa 1

Tullessaan jälleen tajuihinsa Alex pian käsitti prinsessan häipyneen ja lähti kiireesti tämän perään. Linnaa ympäröi melkein joka suunnalta aukeat niityt, joilta pakenevan kuninkaallisen olisi helposti havainnut kaukaakin, joten nuori mies suuntasi kulkunsa metsään arvellen Sofian tehneen samoin. Hän arveli oikein ja saavutti pian prinsessan, jonka juhlava puku ei lainkaan soveltunut maastossa kulkemiseen.

Sofian tavoitettuaan Alex yritti turhaan taivutella tämän palaamaan linnaan ja koska ei voinut tätä väkisinkään takaisin linnaan raahata, miehen ei auttanut kuin jäädä itsekin metsään varmistaakseen, ettei Sofialle sattuisi mitään. Sofia oli päättänyt itsenäistyä ja selviytyä itse, mutta salli palvelijansa läsnäolon, koska piti tätä liian mitättömänä häiritsemään häntä. Itsenäistymisen halussaan prinsessa ei enää komennellut nuorukaista ja käskenyt tätä tekemään kaikkea, mutta hyvänä palvelijana Alex ennakoi prinsessan tarpeet ja toteutti ne pyytämättä. Itsekeskeinen Sofia ei edes huomannut, että toinen järjesti hänelle tulta, vettä ja makuusijan, levitti jopa takkinsa tämän ylle suojaksi yön viileyttä vastaan. Hän vain oli tyytyväinen, että metsään muutto sujui niin helposti.

Sofialla ei ollut hätäpäivää, mutta Alex huomasi pian vointinsa päivä päivältä heikkenevän. Nuori mies pelkäsi, ettei hänestä pian olisi mitään apua ja prinsessa jäisi oman onnensa nojaan. Vielä kerran hän yritti suostutella prinsessan palaamaan linnaan, mutta yhä jääräpäisenä Sofia kieltäytyi, eikä nuorukainen voinut kuin myöntyä. Jo seuraavana päivänä Sofian pakomatka sai ikävän käänteen, kun mikään ei enää sujunutkaan niin helposti kuin ennen. Hän ei voinut käsittää, miten kaikki oli yhden yön aikana muuttunut niin kovin hankalaksi, ennen kuin tajusi, ettei Alex enää hyörinytkään ympärillä askareita hoidellen.

Sofia löysi nuoren miehen kuumeisena saman puun juurelta, jonka alle tämä oli vetäytynyt nukkumaan, eikä kaikista ponnisteluistaan huolimatta saanut miestä hereille. Nyt prinsessa pelästyi kovin ja metsä alkoi yllättäen näyttää suurelta ja synkältä. Hän yritti huhuilla apua, mutta ei uskaltanut harhailla kovinkaan kauas sairaan miehen luota, eivätkä hänen huutonsa niin ollen tavoittaneet ketään. Häntä etsineet metsästäjät olivat jo päiväkausia sitten luopuneet metsän haravoimisesta. Koti alkoi houkuttaa; siellä ainakin oli turvallista, yllätyksetöntä ja huoletonta. Sofia kuitenkin tiesi ettei löytäisi enää takaisin palvelijansa luo jos palaisi linnaan, eikä ollut edes varma että ensin löytäisi linnan. Hän oli tunnontuskitta jättänyt tajuttoman miehen lasinpalasten keskelle, mutta ei voinut hylätä sairastunutta yksin metsään.

osa 3

Hömpän viemää 20.

osa 1
osa 19

Riffraff kaiveli tyytyväisenä maata tutun lintualtaan vierellä. Nyt kun Gregory ei ollut kotona – eikä enää koskaan olisikaan – kukaan ei ollut marmattamassa sille ja se sai rauhassa puuhastella. Se oli juuri saanut urakkansa päätökseen, kun Maya tupsahti pihalle. Maya oli tullut Nickin ja Shanen kanssa hakemaan muutamia tavaroitaan (tietämättömänä Italian tapahtumista) ja nähnyt tutun koiran ikkunasta. Hän ryntäsi pihalle huutaen ja Riffaff pinkaisi pakoon. Sitten Maya näki, mitä koira oli kaivanut esiin ja mykistyi hetkeksi täysin. Hän toipui vasta, kun Shane ilmestyi ihmettelemään, minne Maya oli jäänyt.
   ”Shane, hae Nick, teidän täytyy nähdä tämä”, Maya henkäisi ja Shane teki työtä käskettyä. Kun koko kolmikko oli kasassa, Maya osoitti lintulaudan vieressä olevan kuopan pohjalle.
   ”Katsokaa, mitä se rakki löysi.” Aivan kuopan pohjalla oli ikivanhalta näyttävä keskikokoinen kirstu. Nick hyppäsi kuoppaan ja kaivoi kirstua hieman enemmän esille sillä välin, kun Maya kävi etsimässä jotain jolla sen saisi murrettua auki. Mayan palatessa hiilihangon kanssa pojat olivat yhdessä saaneet arkun ylös kuopasta ja Shane väänsi sen kannen auki. Se oli täynnä kolikoita, kultaa ja hopeaa. Shane sai ensimmäisenä suunsa auki:
   ”Isäsi ei varmaan olisi estänyt sitä koiraa kaivamasta täällä, jos olisi tiennyt.” Maya ei osannut vastata. Hänen aivonsa olivat jumittuneet kohtaan ’olen rikas, jihuu’ eivätkä suostuneet siitä ajatuksesta jatkamaan eteenpäin. Nick huomasi rikospaikalle palanneen kaivajan ensimmäisenä ja osoitti koiran muille.
   ”Mahtaisiko se löytää lisää aarteita, jos sitä seuraisi?” hän kysäisi ihan vitsinä, mutta sellaisilla kysymyksillä on taipumus saada miettimään asiaa hieman vakavamminkin ja kohta koko kolmikko pinkoi Riffraffin perässä pitkin Salemvillen katuja. Riffraff oli mielissään uusista ystävistään ja päätti näyttää niille erään toisen jännältä tuoksuvan paikan. Se ravasi suoraan eräälle toiselle pihalle ja alkoi kaivaa ja kunhan Maya, Shane ja Nick olivat saaneet hengityksensä tasaantumaan, he kehuivat ja kannustivat sitä kaivamaan nopeammin. Piha oli onneksi Waldemar Caillen – tai no, sittemmin Sydney Caillen – kaupunkitalon, joten kenellekään ei juolahtanut mainita talon omistajalle mitään. Eihän sen miehen koskaan oikeastaan nähty asuvan tässä talossa, hän vaikutti oleilevan enimmäkseen huvilassaan. Kun Riffraffin urakka oli valmis ja se istahti ylpeänä häntäänsä heiluttaen kaivamansa kuopan vierelle, kolmen ystävyksen tyrmistys oli vielä suurempi kuin aikaisemmin, sillä tällä kertaa heitä ei odottanut kuopan pohjalla aarre, vaan jotain paljon karmivampaa. Yllättäen Riffraff vinkaisi hädissään ja juoksi tiehensä ja järkyttynyt kolmikko kääntyi katsomaan mikä koiran oli pelästyttänyt, vain järkyttyäkseen vielä enemmän.
   ”Tiesittekin varmaan, että Salemvillen hautausmaa siirrettiin 1800-luvun alkupuolella. Sitä ennen se sijaitsi näillä main ja itse asiassa tuo nimenomainen hauta oli tarkalleen sen vieressä.”
Maya, Nick ja Shane olivat kaikki kolme kauhusta sanattomia, kun he katsoivat miestä, joka tässä elämässä käytti nimeä Sydney Caille, ja jonka muumioituneen ruumiin Riffraff oli juuri kaivanut esiin. Sydney hymyili, eikä hänen hymynsä ollut koskaan ollut niin kammottava kuin nyt.
   ”Oppikirjoissanne ei varmaankaan mainittu, että ennen kuin Salemvillen asukkaat hirttivät noituudesta syytetyn William Burroughsin, hänet yritettiin polttaa roviolla. Kukaan ei kuitenkaan kestänyt kuunnella hänen tuskanhuutojaan, vaan liekit sammutettiin ja hänet yritettiin hirttää. Koska hirttoköysi katkesi ennen aikojaan, Burroughs ei kuollut vaan oli ainoastaan tajuton, kun hänet lopulta haudattiin tänne.”
Nick yritti paeta, mutta kauhu oli lamaannuttanut hänen jalkansa ja hän rojahti maahan. Maya purskahti itkuun ja vaipui Shanen syliin, joka nyt ainoana joukosta kohtasi sinisten silmien kylmän katseen ja kuuli melkein lempeästi lausutut sanat: ”Älkää surko, te ette joudu kärsimään läheskään niin paljon.”

Ellakors 9

Tämä on lookisen 100. postaus. 

Vähän tilastoja juhlan kunniaksi, näihin postauksiin kuuluu: 

62 tarinanpätkää 

26 kissan ihailua ja 

12 ihan muuten vaan. 

Tätä kirjoittaessani lookista on katseltu 2175 kertaa ja ainakin 3/4 niistä on omiani, koska ”älä seuraa omia sivunkatselujasi” ei suostu toimimaan. 

Virallisesti lukijoita on 0. Epävirallisesti… 1. Huraa! 

Voi hyvä tavaton kuinka säälittävää tämä on. :D 

Asiaan! 

Otan riskin ja pistän tämän osan yhdessä pätkässä. Jos jossain vaiheessa jää tämän vuoksi Ellakors välistä niin se on sitten voivoi eikä kiinnosta kiviäkään.

Hauskaa kirjoitusvirheiden metsästystä.  

osa 1a
osa 8c

Kesäkuu 1886 

ASS Ellakors oli lopultakin matkalla kohti suurta tuntematonta. ETM:n pitkän tähtäimen kunnianhimoisena suunnitelmana oli ottaa haltuun koko maailma. Ei valloittaa, vaan mitata ja merkitä muistiin niin vuoret kuin vesistötkin ja yhdistää kaikki kansat. Vaan kaikki aikanaan.
Ellakorsin lyhyen tähtäimen tehtävä oli vaeltaa pitkin kartan valtavaa valkoista läiskää ja etsiä tuntemattomia kaupunkeja, hyödyllisiä mineraaleja ja puhdasta vettä. Arvottomat erämaat ehti kartoittaa myöhemminkin. Jätettyään taakse viimeiset asutut seudut Ellakors oli useamman päivän ajan ylittänyt yhtä näistä erämaista. Aluksen ympärillä oli silmänkantamattomiin pelkkää elotonta kalliota. Matkanteko oli hidasta. Skannerit olivat jatkuvasti käynnissä ja etsivät aluksen kulkureitiltä mitä tahansa mielenkiintoista ja tiedeosasto työskenteli kolmessa vuorossa pitääkseen löydöistä ja niiden puutteesta kirjaa. Navigaattorit ja tähystäjät pysyivät kiireisinä yrittäessään pysyä koko ajan perillä siitä, missä kohtaa kartan valkoista länttiä he parhaillaan olivat. Tarkemmat tutkimukset tekisi joku toinen jonain toisena päivänä, mutta Ellakorsinkaan ei ollut syytä kiirehtiä.

Herra Qayin oli lähes toipunut koettelemuksistaan Shiolassa. Nyt, kun hän oli lopulta palannut työhön, oli myös Ellakorsin päiväjärjestys palannut normaaliksi ainakin aluksella vallitsevien standardien mukaan. Asiantila ei kestänyt kauan. Yhtenä hetkenä alus tulvi ääntä samaan tapaan kuin mikä tahansa ihmisiä täynnä oleva suljettu tila. Seuraavana hetkenä vallitsi hiljaisuus. Moottorit olivat vaienneet. Ihmiset olivat vaienneet. Alus itse ja kaikki mitä aluksella oli, oli pysähtynyt. Paitsi herra Qayin. Herra Qayin katsoi ihmisiä, jotka retkottivat liikkumattomina tuoleissaan kaikkialla hänen ympärillään ja totesi, että päivästä oli tulossa melkoisen huono.