24.8.2016

Hömpän viemää 4

osa 1
osa 3

Maya oli päättänyt puhua Nickin kanssa. Nick oli yhä poissa koulusta, joten Maya lintsasi voidakseen tehdä niin. Shanea ei kaksikon poissaolo tällä kertaa vaivannut, erinäisistä syistä. Kellään muulla ei sitten ollutkaan väliä, ei varsinkaan opettajilla. Hehän olivat vain luokan koristuksia ja välinäytöksiä siinä ihmissuhdedraamassa, jota välituntisin näyteltiin melkeinpä jokaisessa ikäryhmässä. Kukaan ei välittänyt, mitä opettajat lintsaamisesta ajattelivat. Maya löysi Nickin kotoa – se ei ollut niin itsestään selvä juttu kuin olisi voinut kuvitella, Nick vietti siellä melkoisen vähän aikaa – kuitenkin sieltä oli yleensä helpoin aloittaa etsiminen. Tyttö tervehti Nickiä iloisesti ja itsevarmasti (toivottomasti rakastuneet ovat hyviä itsetunnon nostattajia) ja Nick vastasi omaan rentoon tyyliinsä. Maya oli jo aikeissa täräyttää sen, mitä oli tullut sanomaan, mutta sitten Nick alkoi puhua hyvin painokkaaseen sävyyn jotain ystävyydestä ja miten mukavaa hänestä oli, kun hän ja Maya (ja Shane) olivat ystäviä. Maya päätteli, ettei ollut paras hetki alkaa paljastaa tunteitaan (aivan kuin Nick olisi tiennyt, ja nimenomaan pyrkinyt sitä paljastusta välttämään) ja lähti vähän harmistuneena tiehensä. Vai ystäviä. Ei Nick Gwenin kanssa ollut siihen tyytynyt, ehei. Gwenin kohdalla Nick oli itse tehnyt aloitteen. Mikähän siinä lutkassa muka oli parempaa kuin Mayassa? Maailmassa oli kolme ihmistä, jotka olisivat pystyneet antamaan Mayaa tyydyttävän vastauksen. Valitettavasti kyseessä vain olivat Mayan äiti, isä ja häneen toivottomasti rakastunut Shane, jossa mikään ei ollut parempaa kuin Nickissä.

Adriana pohdiskeli samantapaisia asioita kuin Maya. Benjamin ja Aidan olivat olleet aina ystäviä joten Adrianakin – Aidanin isosisko sentään – oli jo varhain tutustunut ja ihastunut Benjaminiin. Benjamin ei vain tuntunut tajuavan sitä. Benjamin käyttäytyi Adrianaa kohtaan kuin huolehtiva veli ja Adrianalla oli jo kaksi sellaista, hän ei kaivannut lisää. Jospa Benjamin olisi edes tehnyt joskus jotain humalaisia ehdotuksia Adrianalle, sen sijaan että ronttasi Kännikalasta ulos kännikaloja, jotka niitä tekivät. Jospa Benjamin olisi edes joskus katsonut Adrianaa ajatellen jotain muutakin kuin ”parhaan kaverin sisko. Melkein siis sisko minullekin.” Olisipa Benjamin edes kehunut Adrianan rintoja tai läpsäissyt takapuolelle tai jotain. Ainoa lohdutus oli, ettei Benjaminin elämässä ainakaan ollut mitään Gwenejä – tai Glenejä, luojan kiitos – joihin Adriana olisi voinut synkillä hetkillään verrata itseään. Hänellä oli siis toivoa saada Benjaminin huomio heräämään ennen kuin joku muu nappaisi sen.

23.8.2016

Hömpän viemää 3

osa 1
osa 2

Adriana havaitsi vaikeaksi yrittää tutustua Beatriceen, kun Beatrice ja Benjamin molemmat teeskentelivät, ettei toinen ollut paikalla ja esittivät silti selvästi toistensa korville tarkoitettuja huomautuksia. Kun Adriana sanoi, että Beatrice olikin jo ilmeisesti tavannut hänen veljensä Aidanin, Beatrice huomautti miten mukavaa oli, kun Salemvillessakin oli edes yksi herrasmies. Ja Benjamin muka puhuen vain kahden kesken Aidanin kanssa alkoikin puhua siitä, miten piittaamattomia eräät kuljettajat olivat tieturvallisuudesta. Totta kyllä kummankaan kommentit eivät onnistuneet olemaan kovinkaan purevia, mutta ei niiden tarvinnutkaan olla, kun kyseessä oli kaksi toistensa hermoille steppaamaan tarkoitettua luonnetta. Aidan ja Adriana yrittivät parhaansa mukaan hoitaa omat osuutensa keskusteluista, aivan kuin mitään huomautuksia ei olisikaan. Adriana toivoi voivansa kääntää puheenaiheen toiselle mantereelle ja kysyi, kauanko Beatrice aikoi viipyä Salemvillessä ennen kuin palaisi Ranskaan.
  ”En kovin kauaa…” Aidan hukkasi oman puheenaiheensa punaisen langan, koska halusi kuulla vastauksen mistä seurasi, että Benjaminkin jäi kuuntelemaan eikä malttanut olla puuskahtamatta hyvin painokkaasti itsekseen ”Hyvä.” Beatricekin tietysti kuuli sen. ”…ehkä pari vuotta.” Hän lopetti lauseensa päätettyään äkkiä, ettei takuulla lähtisi minnekään jos se sattuisi miellyttämään Benjamin Hayesiä.
  ”Sehän on mukavaa. Voi, kun Aidankin pysyisi täällä niin kauan, mutta yleensä hän lähtee viimeistään tuloaan seuraavana päivänä taas jonnekin.” Adriana huokaisi. Aidan huomautti varovaisesti, että saattaisi jäädä vähäksi aikaa eikä takuulla katsonut minnekään Beatricen suuntaan sitä sanoessaan.

Gregory kihisi raivosta, joka tuntui sitäkin pahemmalta, kun ei ollut ketään, johon sen olisi voinut kunnolla purkaa. Hän oli yrittänyt raivota Sydneylle, joka olikin hänen raivonsa todellinen kohde, mutta oloa ei juuri helpota rähjätä jollekulle, joka vain hymyilee kuin patsas eikä hermostu lainkaan. Kotiin päästyään hän oli yrittänyt raivota vaimolleen Valerielle, mutta Valerie oli raivonnut takaisin ja marssinut tiehensä ovet paukkuen. Hän oli yrittänyt raivota Gertrudelle, mutta Gertrude oli vain kysynyt tyynesti, oliko hän kenties sanonut jotain (”en ollenkaan kuunnellut”) ja lähtenyt hänkin. Mayalle Gregory ei edes yrittänyt raivota, omalle pikku enkelilleen… Mutta menettää nyt kaikki rahansa jollekin ”lähimmälle sukulaiselle”, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan! Jutussa oli selvästi jotain mätää, mutta Gregoryn asianajaja (samoin kun John MacIntyrekin) oli vakuuttanut hänelle, ettei mitään ollut tehtävissä, testamentti oli lainvoimainen. Niinpä Gregory alkoi suunnitella murhaa. Sen toteuttaminen ei valitettavasti taitaisi tulla kuuloonkaan, mutta suunnitteleminenkin piristi jo kummasti.

8.8.2016

Velho 1

Olipa kerran maa, joka oli jaettu neljään valtakuntaan: Tys, Jera, Fe ja Kaun. Kaakossa hallitsi kuningatar Tysin valtakuntaa, jonka sotajoukot olivat vertaansa vailla. Niin miehet kuin naisetkin opetettiin jo pienestä pitäen käsittelemään aseita, eikä missään toisessa neljästä valtakunnasta osattu valmistaa niin vahvaa terästä kuin Tysissä.

Tysin länsipuolella sijaitsi Jera, jossa miekkojen sijaan taottiin auroja. Maa oli täynnään peltoja ja kukoistavia hedelmätarhoja; se tunnettiin herkullisista ruuistaan ja viineistään – sekä kuninkaastaan, joka mielellään piti iloisia juhlia.

Luoteessa sijaitsi vaurain maan neljästä valtakunnasta, Fe. Fe oli niin täynnä kaivoksia, että näytti aivan kuin jättiläismyyrät olisivat mellastaneet siellä. Oli rautakaivoksia, hiilikaivoksia, kuparikaivoksia, kultakaivoksia, hopeakaivoksia ja ennen kaikkea timanttikaivoksia.

Neljäs valtakunta oli nimeltään Kaun. Sen hallitsijaa kutsuttiin Punaiseksi kuningattareksi, koska hän oli tuohon väriin tavattoman mieltynyt. Punainen kuningatar oli hyvin kaunis, mutta myös julma ja vallanhimoinen. Koko valtakuntansa ylle hän oli langettanut lumouksen, joka sai väen rakastamaan häntä. Lumouksen vuoksi ei kansa noussut kuningatarta vastaan, vaikka hän olisi hallinnut kuinka epäoikeudenmukaisesti ja hänen yhtälailla lumottu sotajoukkonsa taisteli valtiattarensa puolesta niin urhoollisesti, että yksi sotilas vastasi kolmea.

Maassa oli vielä yksi alue, joka ei kuulunut minnekään ja jota yksikään neljästä kuninkaallisesta ei hallinnut. Neljän valtakunnan risteyskohdassa sijaitsi saari, jossa asusti koko maan ja ehkä maailmankin mahtavin mies: velho, jonka voimiin verrattuna Punaisen kuningattaren lemmenlumous oli leikintekoa. Velho ei ollut hyvä eikä paha, ei vaalea eikä tumma eikä oikeastaan ihminenkään. Hän auttoi hätään joutuneita, mutta vain maksua vastaan. Hän antoi ihmisille aina sen, mitä nämä pyysivät eikä sitä, mitä nämä olisivat tarvinneet ja hänen palkkionsa olivat usein pieniä hinnaltaan mutta suuria arvoltaan ja niinpä velhoa kirottiin useammin kuin kiiteltiin.


Punainen kuningatar himoitsi alituiseen lisää maata, valtaa ja rikkauksia. Hän oli jo kyllästynyt oman kansansa nöyristelevään käytökseen ja kaipasi uusia kasvoja, jotka voisi pakottaa lumouksensa alle. Jeran iloinen valtakunta ei kuningatarta tuolloin kiinnostanut – ja vaikea se olisi ollut valloittaakin, kun valtakunnilla ei ollut yhteistä rajaa. Tys puolestaan oli sotavoimiltaan vielä liian vahva. Kuningatar tarvitsisi vielä paljon enemmän lumottuja sotilaita, ennen kuin uskaltaisi käydä Tysiä vastaan. Niinpä Punainen kuningatar suuntasi katseensa länteen. Fen väki oli taitavampi heiluttamaan hakkua kuin miekkaa ja sen suunnattomien rikkauksien turvin hän voisi leikiten valloittaa koko maan valtakunta kerrallaan – ja sen jälkeen tietysti kaikki muutkin maat. Riemuiten jo etukäteen naapurivaltakunnan aarteista ja sen ihmisistä, jotka tuota pikaa myös rakastaisivat häntä, kuningatar julisti Felle sodan.

osa 2