osa 2
Adriana havaitsi vaikeaksi yrittää tutustua Beatriceen, kun Beatrice ja Benjamin molemmat teeskentelivät, ettei toinen ollut paikalla ja esittivät silti selvästi toistensa korville tarkoitettuja huomautuksia. Kun Adriana sanoi, että Beatrice olikin jo ilmeisesti tavannut hänen veljensä Aidanin, Beatrice huomautti miten mukavaa oli, kun Salemvillessakin oli edes yksi herrasmies. Ja Benjamin muka puhuen vain kahden kesken Aidanin kanssa alkoikin puhua siitä, miten piittaamattomia eräät kuljettajat olivat tieturvallisuudesta. Totta kyllä kummankaan kommentit eivät onnistuneet olemaan kovinkaan purevia, mutta ei niiden tarvinnutkaan olla, kun kyseessä oli kaksi toistensa hermoille steppaamaan tarkoitettua luonnetta. Aidan ja Adriana yrittivät parhaansa mukaan hoitaa omat osuutensa keskusteluista, aivan kuin mitään huomautuksia ei olisikaan. Adriana toivoi voivansa kääntää puheenaiheen toiselle mantereelle ja kysyi, kauanko Beatrice aikoi viipyä Salemvillessä ennen kuin palaisi Ranskaan.
”En kovin kauaa…” Aidan hukkasi oman puheenaiheensa punaisen langan, koska halusi kuulla vastauksen mistä seurasi, että Benjaminkin jäi kuuntelemaan eikä malttanut olla puuskahtamatta hyvin painokkaasti itsekseen ”Hyvä.” Beatricekin tietysti kuuli sen. ”…ehkä pari vuotta.” Hän lopetti lauseensa päätettyään äkkiä, ettei takuulla lähtisi minnekään jos se sattuisi miellyttämään Benjamin Hayesiä.
”Sehän on mukavaa. Voi, kun Aidankin pysyisi täällä niin kauan, mutta yleensä hän lähtee viimeistään tuloaan seuraavana päivänä taas jonnekin.” Adriana huokaisi. Aidan huomautti varovaisesti, että saattaisi jäädä vähäksi aikaa eikä takuulla katsonut minnekään Beatricen suuntaan sitä sanoessaan.
Gregory kihisi raivosta, joka tuntui sitäkin pahemmalta, kun ei ollut ketään, johon sen olisi voinut kunnolla purkaa. Hän oli yrittänyt raivota Sydneylle, joka olikin hänen raivonsa todellinen kohde, mutta oloa ei juuri helpota rähjätä jollekulle, joka vain hymyilee kuin patsas eikä hermostu lainkaan. Kotiin päästyään hän oli yrittänyt raivota vaimolleen Valerielle, mutta Valerie oli raivonnut takaisin ja marssinut tiehensä ovet paukkuen. Hän oli yrittänyt raivota Gertrudelle, mutta Gertrude oli vain kysynyt tyynesti, oliko hän kenties sanonut jotain (”en ollenkaan kuunnellut”) ja lähtenyt hänkin. Mayalle Gregory ei edes yrittänyt raivota, omalle pikku enkelilleen… Mutta menettää nyt kaikki rahansa jollekin ”lähimmälle sukulaiselle”, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan! Jutussa oli selvästi jotain mätää, mutta Gregoryn asianajaja (samoin kun John MacIntyrekin) oli vakuuttanut hänelle, ettei mitään ollut tehtävissä, testamentti oli lainvoimainen. Niinpä Gregory alkoi suunnitella murhaa. Sen toteuttaminen ei valitettavasti taitaisi tulla kuuloonkaan, mutta suunnitteleminenkin piristi jo kummasti.
Valerie suuntasi kulkunsa takaisin Waldemar Caillen – siis Sydneyn, tietenkin – kesähuvilalle. Hän oli viisaasti päätellyt, että hunajalla saa houkuteltua enemmän kärpäsiä kuin etikalla, mutta häneltä oli päässyt unohtumaan, ettei Sydney Caille ollut kärpänen. (Sen huomasi verkkosilmien puutteesta.) Sydney ottikin Valerien vastaan ystävällisesti ja… hymyillen. Eikö tuota hymyä saatu millään hyytymään? Kulkiessaan Sydneyn perässä kohti olohuonetta ja Sydneyn lähdettyä keittämään teetä Valerie katseli ympärilleen. Mies oli ollut paikan isäntänä muutaman tunnin, eikä mikään näyttänyt muuttuneen, kaikki oli entisillä paikoillaan. Ja siltikin… Huvila oli aivan toisenlainen kuin ennen. Waldemarin persoonallisuus oli kadonnut eikä tilalle ollut tullut mitään. Paikka ei näyttänyt siltä, että siellä koskaan enää eläisi kukaan. Valerie ei ollut millään muotoa taikauskoinen, mutta hän huomasi leikittelevänsä ajatuksella, että Sydney olikin vampyyri ja hänellä oli arkku jossain kellarissa odottamassa. Naurettava ajatus sai hetkeksi lisäpontta, kun Sydney onnistui säikäyttämään Valerien aineellistumalla hänen viereensä. Nuo silmät eivät voi kuulua noin nuoriin kasvoihin. Sitten Valerie tajusi, ettei miehellä ollut kenkiä. Tai sukkia sen puoleen. Äänettömästi liikkuminen ei tuntunutkaan enää kovin yliluonnolliselta.
”Tulin vain pyytämään anteeksi mieheni aiempaa käytöstä, hän osaa joskus olla aivan sietämätön.” Valerie naurahti.
”Miehenne taitaa olla voimakasluonteinen.” Huomautti Sydney siihen viattomalla äänensävyllä. ”Jo kolme vaimoa, eikä häntä vieläkään ole saatu koulutettua salonkikelpoiseksi.”
Shane huomasi pystyvänsä ihmeisiin. Hänen maailmansa oli romahtanut kuin suurkaupunki katastrofielokuvassa ja hän pystyi silti hymyilemään myötätuntoisesti asiasta vastuussa olevalle godzillalle, joka tässä tapauksessa tunnettiin nimellä Maya. Ja Maya otti myötätunnon kiitollisena vastaan ilmeisesti lainkaan tajuamatta, että jokainen sana talloi alleen vielä yhden pystyssä sinnitelleen pilvenpiirtäjän.
”Olen oikeastaan rakastanut häntä jo aika kauan, mutta en ole uskaltanut sanoa mitään, mutta kuulin, että Gwen on jättänyt hänet ja ajattelin, että ehkä…” Jotenkin Shanen onnistui tukahduttaa halunsa huutaa Mayalle, että unohtaisi Nickin ja suuntaisi mielenkiintonsa häneen sen sijaan. Hän oli kuitenkin niitä toivottomia tapauksia, jotka oikeasti toivoivat rakkaittensa vain olevan onnellisia. Vaikka sitten jonkun toisen kanssa. Lopulta Maya lähti kotiinsa huojentuneena, Shanen onnistuttua vakuuttamaan hänelle, että hänellä olisi mahdollisuuksia Nickin suhteen (”minä ainakin ottaisin sinut tyttöystäväkseni epäröimättä, jos mahdollisuus tarjoutuisi”) ja Maya halasi Shanea vielä kiitokseksi – lisäten naulan poikaparan arkkuun. Shane seisoi vielä pitkään kahvilan edessä ennen kuin raahautui epätoivoisena kotiin uskoen, että Mayasta ja Nickistä tulisi vielä onnellisia yhdessä.
Valerien suunnitelma ei mennyt hyvin. Suunnitelman vaiheet olivat olleet osapuilleen seuraavat: hurmaa Sydney Caille. Urki tietoja. Yritä saada hurmatulta rahaa tai käytä tietoja kiristämiseen. Sydney ei vain vaikuttanut hurmaantuvan, eikä hän kertonut itsestään yhtään mitään vaikka Valerie kuinka hienovaraisesti olisi tietoja nyhtänyt. Ehkä Sydney oli sittenkin nainen. Sitä oli vain jostain käsittämättömästä syystä hetki hetkeltä hankalampi kuvitella, vaikka tämä olikin vain Valerien itsensä mittainen (Valeriella oli kyllä kymmenen sentin korot) ja aivan tavattoman siroluinen. Valerie oli jo ehtinyt muuttaa vampyyrikuvitelmansa keijukaisiin. Siivet vaan selkään ja miehestä tulisi varmasti kelpo keijukainen. Hivenen suuri ehkä.
”Joten…” Valerie sanoi joutuen luopumaan melkoisesta määrästä hienovaraisuutta uteluissaan ”…mitä sukua sinä oikeastaan olit Waldemarille?” Sydneyn siniset silmät kurkkasivat hienon posliinisen teekupin takaa.
”Eikö hän siis kertonut teille?” Valerien oli vaikea peittää turhautumistaan.
”Ei tullut kertoneeksi.”
”Ellei hän todellakaan kertonut sitä edes teille, uskoisin hänen jostain syystä halunneen pitää asian omana tietonaan, enkä oikein voi paljastaa hänen yksityisasioitaan”, Sydney huomautti ystävälliseen sävyyn. Hän pysyi tässä kannassaan kaikista Valerien suostuttelutaidoista huolimatta ja lähtiessään kotiin Valerie hautoi mielessään murhanhimoisia ajatuksia. Ainakin hänellä ja Gregorylla oli nyt jotain yhteistä.
Adrianan työvuoro loppui, ja hän hyödynsi näin tulleen tilaisuuden erottaa Benjamin ja Beatrice toisistaan pyytämällä Benjaminin saattamaan hänet kotiin. Benjamin suostui, mahdollisesti enemmänkin todistaakseen olevansa herrasmies kuin suuresta halusta viettää vielä aikaa Adrianan kanssa. Aidan ja Beatrice jäivät kätevästi kahden. He jatkoivat sujuvasti siitä, mihin olivat aiemmin jääneet, eli Aidan oli kertomatta menneisyydestään ja Beatrice oli kertomatta aika monesta muusta asiasta. Onneksi maailmassa oli paljon muutakin puhuttavaa, kuin he kaksi. Aidan myös saattoi Beatricen takaisin tämän hotellille – naisen omasta pyynnöstä jopa – eikä arastellut pyytää tätä treffeille.
”Ei se olisi hyvä ajatus”, Beatrice sanoi aikailematta. ”Kyllähän minä pidän sinusta, mutta huolimatta siitä mitä sanoin aikaisemmin, en ole ajatellut viipyä täällä kovinkaan pitkään, minulla kuitenkin on koti Ranskassa.” Aidan ei siitä lannistunut, ei hän ollut helposti lannistuvaa tyyppiä.
”Kauanko ajattelit viipyä?”
”Ehkä muutaman viikon korkeintaan.” Aidan hymyili valloittavasti – hän todella osasi hymyillä – ja jättäessään Beatricen hotellin portaille kumartui vielä kuiskaamaan tämän korvaan.
”Hyvä, sittenhän minulla on vielä aikaa saada mielesi muuttumaan.”
Aidanin puolesta on pakko sanoa, ettei Beatrice ajatellut sinä iltana ainoatakaan Caillea tai liikennepoliisia.
Gertrude oli saanut loistoajatuksen. Ei hän muunlaisia koskaan saanutkaan. Hän kutsuisi Beatrice Ingramin veljensä luo syömään. Beatricen perintöosuuteen ei ollut sisältynyt mitään loukkausta, vanha Caille oli siis selvästikin pitänyt tästä, niin kummalliselta kuin se tuntuikin. Beatricen täytyi tietää myös jotain Sydneystä, sillä ellei Waldemar ollut kertonut Beatricelle, niin ei varmaan sitten kenellekään. Gertrude toteutti ajatuksensa viipymättä ja niinpä Beatrice sai aamiaisella ihmetellä saamaansa illalliskutsua. Varmaankin Caillet halusivat vain olla ystävällisiä. Olihan silkkaa sattumaa, etteivät he olleet tutustuneet koskaan sinä aikana, kun Beatrice oli vielä asunut pysyvästi Salemvillessä. Beatrice lähetti kutsuun myönteisen vastauksen ja alkoi jo miettiä mitä pukisi päälleen. (Gertrude ja Valerie takuulla kiinnittäisivät huomiota siihen.) Kuinka kamalaa siellä voisi muka olla?
Arthur oli päättänyt hemmotella vaimoaan. Olivia oli selvästi harmistunut Aidanin ilmaantumisesta, joten Arthur yrittäisi saada tämän ajatukset jonnekin muualle. Hän oli ottanut vapaata töistään sairaalasta (harvinaista) ja esittänyt toivomuksen, että lapset pysyisivät poissa sen päivän. Onneksi kaikilla kolmella oli koulua. Shane tosin oli muutenkin vaikuttanut vähän vaisulta, hän tuskin olisi ollut häiriöksi kotonakaan, mutta Arthur oli kuitenkin vihjaissut haluavansa kahdenkeskistä aikaa Olivian kanssa. Dawnia hän oli kehottanut menemään jonkin kaverin luo koulusta. Sheila oli ehtinyt lähteä omille teilleen jo ennen kuin Arthur oli ehtinyt sanoa mitään, mutta Sheila nyt oli omilla teillään muutenkin suurimman osan ajasta, hänkään tuskin aiheuttaisi ongelmia. Kotona laitettu ateria, jota Olivia ei ollut joutunut laittamaan ja koko päivä ilman lapsia tai hiiskahdustakaan ei-toivotuista lankomiehistä. Eiköhän Olivia sillä rauhoittuisi.
osa 4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti