Hömpän viemää 4

osa 1
osa 3

Maya oli päättänyt puhua Nickin kanssa. Nick oli yhä poissa koulusta, joten Maya lintsasi voidakseen tehdä niin. Shanea ei kaksikon poissaolo tällä kertaa vaivannut, erinäisistä syistä. Kellään muulla ei sitten ollutkaan väliä, ei varsinkaan opettajilla. Hehän olivat vain luokan koristuksia ja välinäytöksiä siinä ihmissuhdedraamassa, jota välituntisin näyteltiin melkeinpä jokaisessa ikäryhmässä. Kukaan ei välittänyt, mitä opettajat lintsaamisesta ajattelivat. Maya löysi Nickin kotoa – se ei ollut niin itsestään selvä juttu kuin olisi voinut kuvitella, Nick vietti siellä melkoisen vähän aikaa – kuitenkin sieltä oli yleensä helpoin aloittaa etsiminen. Tyttö tervehti Nickiä iloisesti ja itsevarmasti (toivottomasti rakastuneet ovat hyviä itsetunnon nostattajia) ja Nick vastasi omaan rentoon tyyliinsä. Maya oli jo aikeissa täräyttää sen, mitä oli tullut sanomaan, mutta sitten Nick alkoi puhua hyvin painokkaaseen sävyyn jotain ystävyydestä ja miten mukavaa hänestä oli, kun hän ja Maya (ja Shane) olivat ystäviä. Maya päätteli, ettei ollut paras hetki alkaa paljastaa tunteitaan (aivan kuin Nick olisi tiennyt, ja nimenomaan pyrkinyt sitä paljastusta välttämään) ja lähti vähän harmistuneena tiehensä. Vai ystäviä. Ei Nick Gwenin kanssa ollut siihen tyytynyt, ehei. Gwenin kohdalla Nick oli itse tehnyt aloitteen. Mikähän siinä lutkassa muka oli parempaa kuin Mayassa? Maailmassa oli kolme ihmistä, jotka olisivat pystyneet antamaan Mayaa tyydyttävän vastauksen. Valitettavasti kyseessä vain olivat Mayan äiti, isä ja häneen toivottomasti rakastunut Shane, jossa mikään ei ollut parempaa kuin Nickissä.

Adriana pohdiskeli samantapaisia asioita kuin Maya. Benjamin ja Aidan olivat olleet aina ystäviä joten Adrianakin – Aidanin isosisko sentään – oli jo varhain tutustunut ja ihastunut Benjaminiin. Benjamin ei vain tuntunut tajuavan sitä. Benjamin käyttäytyi Adrianaa kohtaan kuin huolehtiva veli ja Adrianalla oli jo kaksi sellaista, hän ei kaivannut lisää. Jospa Benjamin olisi edes tehnyt joskus jotain humalaisia ehdotuksia Adrianalle, sen sijaan että ronttasi Kännikalasta ulos kännikaloja, jotka niitä tekivät. Jospa Benjamin olisi edes joskus katsonut Adrianaa ajatellen jotain muutakin kuin ”parhaan kaverin sisko. Melkein siis sisko minullekin.” Olisipa Benjamin edes kehunut Adrianan rintoja tai läpsäissyt takapuolelle tai jotain. Ainoa lohdutus oli, ettei Benjaminin elämässä ainakaan ollut mitään Gwenejä – tai Glenejä, luojan kiitos – joihin Adriana olisi voinut synkillä hetkillään verrata itseään. Hänellä oli siis toivoa saada Benjaminin huomio heräämään ennen kuin joku muu nappaisi sen.

Shane kärsi sydänsuruista, Maya kolhitusta ylpeydestä ja Adriana turhilta tuntuvista toiveista. Aidan sen sijaan oli varovaisen toiveikas, kuten veljensäkin. Sillä erolla tietysti, että Arthur oli jo naimisissa unelmiensa naisen kanssa ja Aidan oli juuri saanut pakit. Ei hän missään tapauksessa aikonut jäädä vatvomaan asiaa. Totta kyllä Beatrice asui vakituisesti Ranskassa ja oli palaamassa sinne lähiviikkoina. Beatrice ei takuulla antaisi sikäläistä osoitettaan, joten Aidanilla ei olisi juurikaan toivoa naisen suhteen enää sen jälkeen, mutta viikko oli pitkä aika jos sen käytti tehokkaasti ja Aidanilla oli käytettävissä useita. Beatrice ei myöskään ollut torjunut Aidania mitenkään ehdottomasti tai kieltäytynyt tyystin tapaamasta häntä, hän oli vain kieltäytynyt virallisista treffeistä. Sikäli kun treffeissä nyt saattoi olla mitään virallista. Ainoa ongelma oli siis, että viettääkseen aikaa Beatricen kanssa ennen kuin tämä katoaisi Aidanin ulottuvilta Ranskaan, Aidanin olisi pakko pitkittää omaa oleskeluaan Salemvillessä. Ainoastaan se heitti varjon siihen iloon, jonka Beatrice oli jo ensitapaamisella onnistunut herättämään.
  ”Yhä täällä?” Aidan kohotti katseensa äänen suuntaan, vaikka tiesikin jo, kenet näkisi. Demetrius, syy siihen, ettei Aidan yleensä viipynyt Salemvillessä pitkiä aikoja kerrallaan. Hän ei vastannut (Mitä hän muka olisi vastannut? Enkä ole?), katseli vain synkkänä, kun muita liiankin tuttuja naamoja kerääntyi ympärille tukkimaan hänen kulkunsa. ”Ensimmäinen kerta melkein kymmeneen vuoteen, kun onnistumme tavoittamaan sinut. On kovin epäkohteliasta lähteä aina tervehtimättä vanhoja kavereitaan.” Demetrius huomautti hymyillen kuin käytettyjen autojen kauppias.
  ”Olen minä kavereitani tervehtinyt, en vain ole käynyt tapaamassa sinua.” Aidan huomautti. Demetrius pudisteli päätään.
  ”Voi Aidan, tuo todella loukkaa minua. Mutta ei hätää, kaikki on anteeksi annettu, jos tulet takaisin porukkaan.” Aidan vilkaisi vaivihkaa ympärilleen. Kymmenen miestä ainakin. Toivotonta.
  ”Saanko harkita asiaa?” Hän kysäisi huolettomasti ja mursi sitten lähimpänä seisovan miehen leuan. Johan hän olikin ehtinyt olla rauhassa kotona kolme päivää.

Beatrice oli palaamassa hotellilleen Caillein luota. Hän oli mennyt, koska kyseessä kuitenkin oli toinen Salemvillen varakkaimmista perheistä hänen oman perheensä ohella ja hän oli arvellut, että saattaisi olla mukava tutustua omaan yhteiskuntaluokkaansa kuuluviin ja että Caillet ajattelisivat samoin. Kyllähän Gertrude oli makeillut hänelle, koska hän asui Pariisissa ja se oli iso asia sellaiselle muotifriikille kuin Gertrude. Valerie oli yrittänyt olla ystävällinen, mutta ilmeisesti liian pitkä aika Caillena oli tartuttanut häneenkin ylimielisyyden. Gregory oli lähinnä viljellyt hienovaraisia loukkauksia Johnista. Toki Beatrice tiesi, että John oli tärkeilevä tomppeli, mutta hän oli Johnin sisko ja hänellä oli oikeus ajatella niin, toisin kuin Gregory Caillella. Ja kaikki kolme olivat alituiseen puhuneet Sydney Caillesta, jostain merkillisestä syystä. Beatrice mietti äreissään millainen mahtaisi olla tämä suvun nykyinen päämies, tyhjästä tupsahtanut Sydney Caille. Luultavasti vielä pahempi kuin muut.
Nopein reitti hotellille kulki junaradan yli. Tasoristeyksen puomit ja junan tulosta varoittavat valot joutuivat vähintään kerran vuodessa vandaalien kohteeksi, minkä jälkeen alkoi kädenvääntö kaupunginvaltuustossa, olisiko niiden korjaaminen aivan välttämätöntä ja millä rahalla. Parhaillaan niiden korjaus oli taas kädenvääntövaiheessa. Beatrice oli niin ajatuksissaan, ettei kyllä edes huomannut olevansa ylittämässä junarataa, ennen kuin hänen kenkänsä korko jäi kiinni raiteisiin. Kenkä ei suostunut irtoamaan vaikka hän kuinka riuhtoi ja hän riuhtoi aika tavalla, koska juuri silloin ilmestyi juna näkyviin. Beatrice kumartui hätääntyneenä kiskomaan kengän kiinnitysremmejä auki ja toivoi, että olisi laittanut jalkaansa ne toiset korkokenkänsä, ne, jotka pystyi helposti vetämään jalasta. Juna lähestyi, jalka pysyi kengässä ja kenkä pysyi kiinni raiteessa ja Beatrice sulki jo silmänsä jääden odottamaan törmäystä, kun voimakkaat kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänet riuhtaistiin sivuun niin, että kengän korko irtosi. Hetken Beatrice tuijotti hengästyneenä ohi kiitävää junaa takertuneena pelastajaansa ja saatuaan henkensä tasaantumaan kohotti katseensa tähän lausuakseen kiitoksensa – ja huomasi katsovansa Benjamin Hayesin sinisiin silmiin. Väitetään, ettei kenestäkään voi muodostaa ensivaikutelmaa kuin kerran. Nämä kaksi eivät ilmeisesti tienneet sitä. Benjamin, seisoessaan lihaksikkaat kädet Beatricea tukien, silmät tuikkien katulamppujen valossa ja vaalea tukka junan ilmavirrassa liehuen, näytti kuin viikinkijumalalta sellaisena, jollaiseksi nykyihmiset yleensä haluavat heidät romantisoida. Beatrice, yhä jännityksestä väristen, luoden tummat kauriinsilmänsä ylös Benjaminiin seisoi hänen syleiltävänään täyteläiset huulet raollaan saaden Benjaminin miettimään, millaista niitä mahtaisi olla suudella. Sitten juna oli mennyt ja he heräsivät todellisuuteen.
  ”Typerää toikkaroida junaradalla tuolla tavalla”, murahti Benjamin viikinkijumalan kasvot ärtymyksestä kurtistuen sekunnilleen samalla hetkellä, kun Beatricen huulilta pääsi kiukkuinen ”Rikoit sitten kenkäni.” Siinä sitä taas oltiin. Heidän ensitapaamisellaan yöhön kantautuneiden painokelvottomien sanojen sukulaiset pääsivät vapaaksi ja kun kaksikko erosi, he vihasivat toisiaan entistäkin innokkaammin, voidakseen helpommin kieltää ajatukset, joita heidän mielessään oli kulkenut katseiden kohdatessa.

Sheila oli vaihteeksi poissa kotoa. Poissa kotoa oli tätä nykyä hänen yleisin olotilansa. Ei edes Shane ollut saanut selville mitä Sheila reissuillaan puuhaili, tyttö vain tokaisi menevänsä kaupungille tai näkevänsä jonkun kaverinsa ja ilmestyi kotiin täpärästi kotiintuloajan puitteissa. Tällä kerralla Sheila oli huikannut heti koulusta tultuaan ovensuusta näkevänsä Caitlinin kaupungilla ja lähtenyt astumatta sisälle. Kaksikko oli jo kävelemässä kotiinpäin, kun Sheila kuuli voihkaisun ja pysähtyi nähdäkseen, mistä se tuli. Caitlin huomasi sen ensimmäiseksi, epämääräiseltä vaatemytyltä näyttävän hahmon katuojassa. Hän osoitti myttyä Sheilalle.
  ”Se on vain joku pulsu. Jätetään sinne, eihän niistä tiedä mitä ne saavat päähänsä.” Sheila nyökkäsi, mutta uteliaisuus veti häntä kuitenkin vähän lähemmäs, ja sitten kummallinen tunne veti häntä vielä lähemmäs ja sitten hän olikin jo häipynyt Caitlinin viereltä mytyn luokse.
  ”Se on Aidan-setä!” Hän huudahti varmistuttuaan asiasta. Caitlin juoksi saman tien ystävänsä luo. Hän ei ollut useinkaan nähnyt Sheilan setää, joten hän ei voinut olla asiasta aivan yhtä varma kuin Sheila oli, mutta hänellekin oli ilmiselvää, ettei kyseessä ollut sittenkään mikään ojaan sammunut alkoholisti. Sheila yritti herättää setänsä, mutta tämä ei enää edes valittanut tuskissaan. Sheilalla ei ollut omaa matkapuhelinta, mutta Caitlinillä oli, ja tyttö kaivoi sen esille kiireen vilkkaa, pudotti sen hermostuneena maahan, kaivoi esille pusikon seasta ja sai lopulta soitettua hätänumeroon.

Arthurin ja Olivian kahdenkeskinen päivä oli mennyt todella hyvin. Olivia olisi hyväksynyt vaikka kymmenen Arthurin hulttioveljen vierailut, jos niitä olisi aina seurannut tällainen päivä. Onneksi Arthurilla kuitenkin oli vain yksi veli, eikä Olivian tarvinnut todistaa asiaa. Miellyttävä päivä oli jatkunut miellyttävänä iltana keskeytyen vain hetkeksi, kun Sheila oli käväissyt kotona kääntymässä. Valitettavasti miellyttävän illan keskeytti puhelinsoitto. Rentous karisi hetkessä, kun Olivia kuuli Sheilan värisevän äänen kertovan hänen soittavansa sairaalasta. Oli helpotus saada selville, ettei Sheilalla itsellään ollut hätää, mutta illan miellyttävä osuus oli väistämättä ohi. Olivia laski luurin hyvin sekavin tuntein. Hän ei pitänyt Aidanista ja Olivia olisi suonut kenen tahansa loukkaantuvan ennemmin kuin jonkun hänen lapsistaan, mutta kyseessä oli kuitenkin Arthurin veli. Perhettä. Hän otti soveliaan vakavan äänen kääntyessään miehensä puoleen.
  ”Se oli Sheila. Hän ja Caitlin ilmeisesti löysivät Aidanin tajuttomana lojumasta jossain ja he ovat sairaalassa juuri nyt.” Näihin sanoihin päättyi rauhallinen koti-ilta.

Soitettuaan kotiin Sheila soitti Shanelle ja Shane kävi etsimässä Dawnin. Arthur ilmoitti Adrianalle ennen kuin lähti Olivian kanssa sairaalaan. Pian oli koko Starkin klaani sairaalassa. Lisäksi Caitlin oli ilmoittanut veljelleen Benjaminille (kyllä vain, Caitlin oli Benjaminin sisar, heillä oli reippaanlaisesti ikäeroa), ettei tämä huolestuisi kun häntä ei kuulunut kotiin ja matkalla sairaalaan Adriana oli nähnyt Beatricen, joka tietenkin oli tahtonut tietää, miksi tämä oli niin järkyttynyt. Lopulta sairaalaan oli kokoontunut pieni lauma ihmisiä odottamaan uutisia Aidanista. Tällä oli ainakin avomurtuma vasemmassa kädessä, sisäistä verenvuotoa ja aivotärähdys. Hän oli yhä leikkauksessa puolen yön aikaan, kun Olivia vei lapset kotiin. Shane ja Sheila olisivat mielellään vielä jääneet, mutta Atrhur haahuili sillä hetkellä jossain päin sairaalaa ja Olivia tarvitsi Shanen apua odotushuoneen sohvalle jo ajat sitten nukahtaneen Dawnin kantamisessa. Koska Olivia vei samalla Caitlinin kotiin ei Sheilakaan sitten jäänyt. Arthur ja Beatrice lähtivät vähän myöhemmin, kun Aidan oli jo päässyt leikkauksesta ja niin Benjamin jäi Adrianan kanssa kahden odottamaan Aidanin heräämistä. Benjaminin täytyi ehdottomasti saada kuulla Aidanilta itseltään, mitä oli tapahtunut. Adriana taas ei selittänyt mitenkään, miksei halunnut lähteä, ennen kuin oli saanut varmasti tietää veljensä olevan kunnossa, mutta eipä sitä häneltä kukaan kysynytkään. Niinpä Adriana ja Benjamin viettivät loppuyön istuen sairaalan odotushuoneessa vieretysten, Benjaminin käsi lohduttavasti Adrianan ympärillä ja Adriana-parka niin huolesta sekaisin ettei edes huomannut.

osa 5