Jos 2

osa 1

Joosua pelkäsi vallan menettämistä aivan tavattomasti ja salaa lähetti uskollisimman ystävänsä Seldenin kruunua etsimään. Seldenin oli määrä tuoda kruunu Joosualle jotta hän voisi tuhota sen ja varmistaa, ettei prinsessa koskaan uhkaisi hänen uutta elämäänsä.

Jos Joosua olisi lähettänyt asialle Montmorencyn, tämä yksinkertainen sielu olisi silkan onnenkantamoisen ansiosta löytänyt kruunun. Paluumatkalla hän olisi kuitenkin kömpelyyttään pudottanut kruunun jokeen ja se olisi jäänyt kateisiin vielä puolentoista vuosisadan ajaksi. Sillä välin olisi tarina kivetetystä prinsessasta muuttunut pelkäksi legendaksi ja sikopaimenen suku olisi tuona aikana yhä hallinnut Eddaa kenenkään muistamatta, ettei niin kuulunut olla. Kruunu olisi vuosien varrella niin turmeltunut, ettei sitä olisi löydettäessä kukaan enää kruunuksi tunnistanutkaan ja se olisi sulatettu ja valettu kolikoiksi. Kivettynyt prinsessa olisi seissyt puutarhassa kunnes olisi vanhuuttaan murentunut. Mutta niin ei käynyt.

Jos Joosua olisikin lähettänyt kruunua etsimään ystävänsä Ferdinandin, Ferdinand olisi lirkutellut itsensä kansan suosioon uskotellen etsivänsä kruunua prinsessan vuoksi. Aikanaan olisi Ferdinand saanut kruunun käsiinsä laittamatta itse tikkua ristiin. Sen jälkeen hän olisi yllyttänyt kansan Joosuaa vastaan, yhä uskotellen toimivansa prinsessan hyväksi ja kunhan kaikki hänen ystävänsä olisi vangittu tai surmattu hän olisi pettänyt kaikki lupauksensa ja tuhonnut kruunun. Eddan väelle hän olisi väittänyt, ettei kruunu toiminutkaan ja heidän surressa prinsessaansa hänen olisi ollut helppo keplotella itsensä valtaan. Hän olisi riistänyt valtakuntaa pahemmin kuin jättiläinen koskaan, kunnes paikalle olisi ilmaantunut eräs toinen elämänsä tylsyyteen kyllästynyt paimenen tapainen, joka olisi muuttanut Ferdinandin perunaksi, jättänyt Eddan oman onnensa nojaan valtiasta vaille ja lähtenyt etsimään uusia seikkailuja. Mutta niin ei käynyt.

osa 3

Hömpän viemää 2

osa 1

Waldemar Caillen hautajaiset olivat melko rauhalliset. Kirkossa istui kyllä lähes koko kaupunki, ainakin ne joilla oli sopivasti lounastauko töistä. Olihan Waldemar Caille ollut suorastaan paikallinen julkkis. Kaikki kynnelle kykenevät halusivat paikalle voidakseen sitten kehua siitä kaikille niille, jotka eivät olleet sinne päässeet. Saman verran väkeä kerääntyi haudallekin, kuikuilemaan uteliaina vähän matkan päähän, mutta itse muistotilaisuudessa oli enää Caillet, Ingramit ja Arthur Stark. He istuivat kaikki ravintolassa, hautajaisia varten varatussa kabinetissa. Neljä Caillea yhdessä pöydässä nokka pystyssä, Ingramit ja tri Stark toisessa.

Arthurin kärsiessä kurjasta hautajaisseurasta Aidan ilmestyi Kännikalaan, siskonsa Adrianan työpaikkana olevaan baariin hieman hilpeämpään porukkaan. Benjamin Hayes istui siellä vapaapäiväänsä viettämässä ja keskusteli iloisesti Adrianan kanssa, joka keskusteli takaisin hieman vähemmän iloisesti. Adriana-parka oli jo vuosikaudet ollut rakastunut Benjaminiin. Niin sanavalmis kuin Adriana tavallisesti olikin, Benjaminin seurassa hän huomasi aina muuttuvansa vaisummaksi, eikä siis saanut kerrottua tunteistaan vaan joutui toivomaan, että mies jonain päivänä huomaisi ne itse. Eihän Ben mitään huomannut, mokoma pökkelö. Ei hän tiennyt millainen Adriana oli silloin kun hän itse ei ollut paikalla. Adriana tervehti Aidania iloisesti ja Benjamin kääntyi katsomaan ovelle päin nähdäkseen kuka tuli.
  ”Sinä! Adriana kyllä sanoi, että olet palannut, mutta en uskonut. Mitä oikein olet puuhaillut?” Kun Aidan ei heti vastannut, huomautti Adriana tietäväisesti hymyillen: ”Aidan on tavannut jonkun.”
  ”Olenko?”
  ”Onko?”
  ”On hän.” Adriana vakuutti Benjaminille ennen kuin kääntyi veljensä puoleen. ”En sanonut mitään eilen, kun olin niin iloinen, että olet palannut, mutta huomasin sen heti.” Ja niin Aidanin rakkauselämä syrjäytti puheenaiheena sen pikkuseikan, että hän oli ollut teillä tietymättömillä viimeiset kolme vuotta.
  ”Kuka hän on?”
  ”Missä te tapasitte?”
  ”Onko hän kaunis?” ja niin edelleen.
  ”Autoin häntä renkaan vaihdossa ja vastapalvelukseksi hän antoi kyydin tänne, mutta en tiedä kuin hänen etunimensä”, Aidan yritti puolustautua hyökkäystä vastaan. Heti hänen sanottuaan nimen ääneen, hänen ystävänsä ilme muuttui.
  ”Ei kai vain Beatrice Ingram?” Benjamin sanoi ja jopa hänen äänensävynsä irvisteli.
  ”Sanoinhan tietäväni vain etunimen”, Aidan huomautti. ”Kuinka niin? Tunnetko hänet?”
  ”Tumma? Ajaa sinisellä vuokra-autolla?”
  ”Saattaisi olla sama Beatrice. Sinä siis tunnet hänet?”
  ”Tavallaan. Annoin hänelle sakot eilen illalla.”

Hömpän viemää 1

Saippuasarja, kaikkien niiden ideoiden roskakori, jotka eivät ihan riittäneet omaan tarinaansa. Hömpän viemää muuttaa tänne omasta lookistaan hiukan korjattuna (enää 41 999 korjauskertaa jäljellä että se olisi kelvollinen). Pari pilkkua on lisätty ja kappalejakoa (jaksojakoa?) muutettu niin, että sain supistettua määrän vähän järkevämmäksi. Sisältö on yhtä hömppää kuin ennenkin.

Koska Hömpän viemää on "vanha" tarina, julkaisen sitä hieman nopeampaan tahtiin, eli ainakin toistaiseksi Hömppää on tulossa tänne aina kahtena peräkkäisenä päivänä. Osa 2 siis jo huomenna.

 
Waldemar Caille oli kuollut. Se ei ollut suuri järkytys kenellekään - ei edes hänelle itselleen - sillä herra Caillelle oli jo ehtinyt kertyä ikää. Ja kuitenkin, oikeastaan täsmälleen samasta syystä hänen kuolemansa jätti kaikille kaupungin asukkaille tyhjän tunteen. Kukaan (joitakin vanhainkodin asukkaita ehkä lukuun ottamatta, mutta kukapa nyt heiltä olisi kysynyt) ei muistanut aikaa, jolloin Waldemar Caille ei olisi ollut Salemvillen kaupungissa. Hän jotenkin kuului sinne, hulppeaan taloonsa, jota kukaan ei päässyt näkemään sisältäpäin tai arvokkaaksi ilmestykseksi kadulle. Toki herra Caille oli menestyksekkäästi vaikuttanut kaupungin asioihin vielä vanhoilla päivilläänkin – yllättävän helppoa sellaiselle, joka muistaa kaikki paikalliset päättäjät hiekkalaatikolla leikkineinä pikku räkänokkina – mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä mitä hän teki, kunhan hän vain oli. Ja sitten hän ei enää ollutkaan.

Tuskin oli kuolinuutinen ehtinyt levitä kaupunkiin, kun se herätti kaikissa erään tietyn kysymyksen: kuka perisi Waldemar Caillen omaisuuden? Omaisuus oli suurenpuoleinen. Suunnaton talo näkyvällä paikalla, huvila rannan läheisyydessä ja totta kai läjäpäin rahaa. Mutta sen, mitä muut ihmiset arvailivat, Gregory Caille tiesi. Perintö menisi hänelle ja hänen sisarelleen Gertrudelle. Olivathan he sentään Waldemarin lähimmät ja oikeastaan myös ainoat sukulaiset: tämän nuoremman, jo muutamia vuosia sitten luonnollisista syistä menehtyneen veljen Wilhelmin lapsia. Perintö oli myös totta vieköön tervetullut. Sekä Gregory että Gertrude olivat tottuneita loisteliaaseen elämään. Kartanot, autot ja muut välttämättömyydet eivät olleet ilmaisia. Lisäksi Gregoryn toinen vaimo Rose oli lähtiessään vienyt puolet Gregoryn omaisuudesta ja vähintään saman verran oli Gertrude puolestaan syytänyt matkusteluun ja rakastajiin. Todellakin, se vanha ukko ei olisi voinut potkaista tyhjää parempana hetkenä. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että olisi potkaissut tyhjää jo useita vuosia aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.