Saippuasarja, kaikkien niiden ideoiden roskakori, jotka eivät ihan riittäneet omaan tarinaansa. Hömpän viemää muuttaa tänne omasta lookistaan hiukan korjattuna (enää 41 999 korjauskertaa jäljellä että se olisi kelvollinen). Pari pilkkua on lisätty ja kappalejakoa (jaksojakoa?) muutettu niin, että sain supistettua määrän vähän järkevämmäksi. Sisältö on yhtä hömppää kuin ennenkin.
Koska Hömpän viemää on "vanha" tarina, julkaisen sitä hieman nopeampaan tahtiin, eli ainakin toistaiseksi Hömppää on tulossa tänne aina kahtena peräkkäisenä päivänä. Osa 2 siis jo huomenna.
Waldemar Caille oli kuollut. Se ei ollut suuri järkytys kenellekään - ei edes hänelle itselleen - sillä herra Caillelle oli jo ehtinyt kertyä ikää. Ja kuitenkin, oikeastaan täsmälleen samasta syystä hänen kuolemansa jätti kaikille kaupungin asukkaille tyhjän tunteen. Kukaan (joitakin vanhainkodin asukkaita ehkä lukuun ottamatta, mutta kukapa nyt heiltä olisi kysynyt) ei muistanut aikaa, jolloin Waldemar Caille ei olisi ollut Salemvillen kaupungissa. Hän jotenkin kuului sinne, hulppeaan taloonsa, jota kukaan ei päässyt näkemään sisältäpäin tai arvokkaaksi ilmestykseksi kadulle. Toki herra Caille oli menestyksekkäästi vaikuttanut kaupungin asioihin vielä vanhoilla päivilläänkin – yllättävän helppoa sellaiselle, joka muistaa kaikki paikalliset päättäjät hiekkalaatikolla leikkineinä pikku räkänokkina – mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut suurtakaan merkitystä mitä hän teki, kunhan hän vain oli. Ja sitten hän ei enää ollutkaan.
Tuskin oli kuolinuutinen ehtinyt levitä kaupunkiin, kun se herätti kaikissa erään tietyn kysymyksen: kuka perisi Waldemar Caillen omaisuuden? Omaisuus oli suurenpuoleinen. Suunnaton talo näkyvällä paikalla, huvila rannan läheisyydessä ja totta kai läjäpäin rahaa. Mutta sen, mitä muut ihmiset arvailivat, Gregory Caille tiesi. Perintö menisi hänelle ja hänen sisarelleen Gertrudelle. Olivathan he sentään Waldemarin lähimmät ja oikeastaan myös ainoat sukulaiset: tämän nuoremman, jo muutamia vuosia sitten luonnollisista syistä menehtyneen veljen Wilhelmin lapsia. Perintö oli myös totta vieköön tervetullut. Sekä Gregory että Gertrude olivat tottuneita loisteliaaseen elämään. Kartanot, autot ja muut välttämättömyydet eivät olleet ilmaisia. Lisäksi Gregoryn toinen vaimo Rose oli lähtiessään vienyt puolet Gregoryn omaisuudesta ja vähintään saman verran oli Gertrude puolestaan syytänyt matkusteluun ja rakastajiin. Todellakin, se vanha ukko ei olisi voinut potkaista tyhjää parempana hetkenä. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että olisi potkaissut tyhjää jo useita vuosia aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Waldemar Caillen kuolema oli myös syy siihen, että Beatrice Ingram palasi synnyinkaupunkiinsa. Hän oli näet vanhan herra Caillen kummityttö. Toisin kuin Wilhelmin lapset, Beatrice ei hetkeäkään edes ajatellut perintöä, hänen aikomuksenaan oli ainoastaan osallistua rakkaan kummisetänsä hautajaisiin ja palata sitten kotiinsa Pariisiin. Beatrice ei omistanut autoa. Ranskassa ollessaan hän joko kulki jalan tai käytti taksifirmojen palveluja, mutta kotona käydessään hänestä oli mukava verestää ajotaitojaan. Niinpä hän lentokentällä suuntasi ensimmäiseksi autovuokraamoon ja onnistui saamaan viimeisen vapaan auton, pakottaen monet muut matkustajat kiroillen etsimään taksia. Hankittuaan muutamia pikku välttämättömyyksiä, joita ei ollut vaivautunut tuomaan mukanaan, Beatrice lähti ajamaan Salemvilleä kohti. Lähes välittömästi hänen päästyään ainoalle Salemvilleen lentokentän suunnalta johtavalle, melko vähäliikenteiselle tielle häneltä puhkesi rengas. Kuinkas muutenkaan. Eikä hän tietenkään osannut vaihtaa rengasta, ei ollut koskaan tarvinnut kun hän kerran pääasiassa kulki taksilla. Beatricen onneksi eräs samassa koneessa ollut, myöskin pitkän ajan jälkeen lapsuuden maisemiin palaava ja Beatricen vuoksi autotta jäänyt oli lähtenyt kävellen Salemvillen suuntaan. Beatrice oli ohittanut miehen suunnattuaan lopulta pikku ostosreissultaan kotia kohti ja nyt mies vuorostaan saavutti hänet. Tietysti kuten kunnon herrasmies ainakin, hän vaihtoi Beatricen auton renkaan. Heidän keskustellessaan kävi ilmi, että molemmat olivat matkalla samaan paikkaan ja koska mies oli miellyttävän oloinen, tarjosi Beatrice tälle vastapalvelukseksi kyydin. Salemvilleen oli puolen tunnin ajomatka, joten Beatricella ja hänen kyytiläisellään Aidanilla oli hyvin aikaa tutustua. Kun Beatrice puoli tuntia myöhemmin jätti Aidanin Salemvillen pääkadulle kummastakaan ei tuntunut, kuin he olisivat tunteneet koko ikänsä, mutta mitä Aidaniin tuli, hän ainakin toivoi, että olisivat tunteneet.
Myöhään Waldemar Caillen hautajaisia edeltävänä iltana tri. Arthur Starkin kotitalon ovikello soi. Se oli merkillistä, sillä heillä ei juuri koskaan käynyt vieraita niin myöhään, ainakaan kutsumatta. Arthur ei millään olisi viitsinyt nousta sohvalta kirjansa parista, joten hän huikkasi keittiöön vaimolleen Olivialle.
”Kulta, odotatko jotakuta?”
”En. Ehkä se on joku Shanen kavereista. Mene avaamaan.” Turha toivo siis. Shane (heidän poikansa) ei millään kuulisi yläkertaan asti, jos hän käskisi tätä ovea avaamaan. Arthur ei taatusti saisi asentoaan enää mukavaksi, kunhan pääsisi takaisin sohvalleen. Asian oli parasta olla tärkeä. Itsekseen jupisten Arthur raahusti avaamaan oven. Kirja ja mukava sohvannurkka hävisivät hänen mielestään hetkessä. Samoin sanavarasto. Kuistilla seisoi hänen veljensä, josta ei ollut kuullut sanaakaan vuosiin.
”Aidan!”
”Hei Arthur. Tuota… saanko tulla sisään?”
”Tietenkin… tietenkin… Olivia?” Samalla kun Arthur päästi veljensä sisään, Olivia astui huoneeseen. Hän ei järkyttynyt. Hän harmistui. Olivia ei ollut koskaan pitänyt Aidanista ja hänestä Aidanin häipyminen kuvioista oli parasta, mitä heille oli koskaan tapahtunut. Olivia pakottautui silti hymyilemään väkinäisesti ja tervehtimään. Aidan, jolla ei varsinaisesti ollut mitään Oliviaa vastaan, mutta joka tiesi mitä tämä hänestä ajatteli, teki samoin. Arthur, joka ei vielä kertaakaan ollut irrottanut katsettaan veljestään pyysi vaimoaan kutsumaan lapset paikalle ja Olivia lähti yläkertaan nyrpeänä ja toivoen, että vierailusta tulisi hyvin lyhyt. Aidanilla oli ollut melko railakas nuoruus ja ennen pitkää hän oli joutunut vaikeuksiin, joiden vuoksi joutui jättämään Salemvillen. Hän oli silti vieraillut veljensä Arthurin ja siskonsa Adrianan luona hyvin epäsäännöllisin väliajoin, yleensä kuitenkin pari kertaa vuodessa. Kolme vuotta sitten hän oli ajautunut Arturin kanssa pahaan riitaan juuri ennen lähtöään ja sen jälkeen ei Adriana eikä Arthur ollut kuullut hänestä mitään. Tunnelma veljesten välillä oli siis ymmärrettävästi hieman vaivautunut. Vanhempana ja vastuullisempana veljenä – ja vaikka hän ei sitä tunnustanut edes itselleen, myös syypäänä riitaan ja sitä seuranneeseen kolmen vuoden hiljaisuuteen – Arthur katsoi velvollisuudekseen yrittää murtaa jään.
”Tietääkö Adriana?”
”Menin sinne ensin. Arvelin, että ellen ole tervetullut sinne, ei kannata edes yrittää tulla tänne.” Arthur vain nyökkäili. Hän saattoi hyvin kuvitella kuinka se kohtaaminen oli käynyt. Adriana oli todennäköisesti kirkaissut ilosta Aidanin nähdessään, hyökännyt tämän kaulaan, kiskonut sisälle taukoamatta onnellisena höpöttäen ja ilon ensi huumasta toivuttuaan lopulta rähjännyt vihaisena, mutta silti lempeään sävyyn jo valmiiksi anteeksiantaneena, ettei Aidan ollut antanut kuulua itsestään. Adriana oli hyvin iloinen ja melko mutkaton luonne. Kateeksi kävi. Kaikeksi onneksi Arthurin lapsikatras ilmestyi keskeyttämään tämän iloisen jälleennäkemisen. Heistä vanhin, Shane oli seitsemäntoista. Hän oli onnistunut pysymään poissa pahemmista vaikeuksista, mutta oli silti paljon setänsä kaltainen. Hän tiesi riidasta (ja oli päättänyt teeskennellä ettei tiennyt), oli valinnut setänsä puolen eikä pitänyt kolmen vuoden poissaoloa paljon minään. Vuotta nuorempi Sheila oli niin oman elämänsä kiemuroiden pauloissa, ettei ollut edes huomannut sedän olleen reissussa tavallista pidempään vaan vastaanotti tämän samoin kuin aina ennenkin. Nuorin, Dawn, puolestaan oli aina odottanut innolla sedän vierailuja ja pelännyt, ettei niitä enää tulisi. Hänen tervehdyksensä oli paljolti sellainen kuin Adrianankin, kirkaisu, hyökkäys ja marinaa.
Toisaalla oli toinen jälleennäkeminen sujunut vähemmän dramaattisissa merkeissä. Kuten tavallisestikin, Beatrice oli ensin asettunut hotelliin ja lähtenyt sitten sovitusti tapaamaan veljeään ja illastettuaan hänen luonaan oli nyt palaamassa takaisin hotellille. Salemvillen keskustassa oli paria kuukautta aiemmin alennettu nopeusrajoituksia ja alentuneet rajat oli merkitty todella huonosti. Siellä missä rajoitus vaihtui, joko pikkutien alhaisesta nopeudesta hitusen suurempaan tai valtatien suuresta nopeudesta pienempään, nökötti liikennemerkki asiasta kertomassa ja sitä merkkiä piti sitten noudattaa koko kaupunkialueella. Tietenkin. Harmi vain, että jos se yksi merkki sattui jäämään huomaamatta – vaikka kiinnostavan matkaseuran vuoksi – saattoi kaupungissa ajella ympäriinsä vaikka koko päivän tietämättä oikeaa nopeutta. Niin kävi Beatricellekin. Seuraavana päivänä matkalla hautajaisiin hän näkisi kaivatun liikennemerkin, joten hän ei olisi ehtinyt missään tapauksessa pitkään ajella liikennesääntöjä rikkoen, mutta hänellä oli huonoa tuuria matkassa ja kohdalle osui virkaintoinen poliisi nimenomaan sinä yhtenä ainoana iltana, jolloin hän ei vielä rajoituksen muuttumisesta tiennyt. Beatrice oli varsin viehättävä nuori nainen (sen oli Aidankin huomannut), mikä jo yksistään olisi saattanut hellyttää miespuolisen poliisin antamaan ylinopeuden anteeksi ja lisäksi hänellä oli olemassa lieventäviä asianhaaroja rikkomukselleen. Siksi olikin harmillista, että hänen kohdalleen osui juuri Benjamin Hayes. Benjamin oli muuten varsin mukava yksilö, mutta hivenen tiukkapipoinen liikennerikkomusten suhteen. Varsinkin rajoitusten alennuksen jälkeen, jolloin oli määrätty, että nopeuden ylityksiin piti puuttua ankaralla kädellä. Asiaa ei auttanut ollenkaan se, että kun Beatricen ja Benjaminin katseet kohtasivat, se oli vihaa ensi silmäyksellä. Mahdollisesti, jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, olisi Benjamin päästänyt varoituksella, sillä kaikki tiesivät miten huonosti nopeudet oli merkattu. Mutta mitä enemmän Beatrice vetosi terveeseen järkeen, tietämättömyyteensä ja huonoon liikennesuunnitteluun, sitä enemmän Benjamin huomasi ärtyvänsä, jolloin Benjaminin paksupäisyys tietenkin sai Beatricen raivon valtaan, kunnes melkoinen määrä painokelvottomia sanoja oli karannut yöhön, kumpikin toivoi pienessä mielessään toisen alimpaan helvettiin ja konstaapeli Hayes oli lätkäissyt neiti Ingramille muhkeat sakot liikennerikkomuksesta, viranomaisen vastustamisesta ja kunnianloukkauksesta. (”Luulisi olevan varaa maksaa, kun kerran olet Ingrameita.”) Jatkaessaan lopulta matkaansa kiukusta puhisten Beatrice vannoi itsekseen, että haastaisi mokoman röyhkeän äijän oikeuteen, halusi nähdä hänet ripustettuna lähimpään lyhtypylvääseen ja samalla ettei näkisi tätä enää koskaan. Benjaminin ajatukset eivät olleet juurikaan lämpimämpiä. Tai vähemmän ristiriidassa keskenään.
osa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti