Waldemar Caillen hautajaiset olivat melko rauhalliset. Kirkossa istui kyllä lähes koko kaupunki, ainakin ne joilla oli sopivasti lounastauko töistä. Olihan Waldemar Caille ollut suorastaan paikallinen julkkis. Kaikki kynnelle kykenevät halusivat paikalle voidakseen sitten kehua siitä kaikille niille, jotka eivät olleet sinne päässeet. Saman verran väkeä kerääntyi haudallekin, kuikuilemaan uteliaina vähän matkan päähän, mutta itse muistotilaisuudessa oli enää Caillet, Ingramit ja Arthur Stark. He istuivat kaikki ravintolassa, hautajaisia varten varatussa kabinetissa. Neljä Caillea yhdessä pöydässä nokka pystyssä, Ingramit ja tri Stark toisessa.
Arthurin kärsiessä kurjasta hautajaisseurasta Aidan ilmestyi Kännikalaan, siskonsa Adrianan työpaikkana olevaan baariin hieman hilpeämpään porukkaan. Benjamin Hayes istui siellä vapaapäiväänsä viettämässä ja keskusteli iloisesti Adrianan kanssa, joka keskusteli takaisin hieman vähemmän iloisesti. Adriana-parka oli jo vuosikaudet ollut rakastunut Benjaminiin. Niin sanavalmis kuin Adriana tavallisesti olikin, Benjaminin seurassa hän huomasi aina muuttuvansa vaisummaksi, eikä siis saanut kerrottua tunteistaan vaan joutui toivomaan, että mies jonain päivänä huomaisi ne itse. Eihän Ben mitään huomannut, mokoma pökkelö. Ei hän tiennyt millainen Adriana oli silloin kun hän itse ei ollut paikalla. Adriana tervehti Aidania iloisesti ja Benjamin kääntyi katsomaan ovelle päin nähdäkseen kuka tuli.
”Sinä! Adriana kyllä sanoi, että olet palannut, mutta en uskonut. Mitä oikein olet puuhaillut?” Kun Aidan ei heti vastannut, huomautti Adriana tietäväisesti hymyillen: ”Aidan on tavannut jonkun.”
”Olenko?”
”Onko?”
”On hän.” Adriana vakuutti Benjaminille ennen kuin kääntyi veljensä puoleen. ”En sanonut mitään eilen, kun olin niin iloinen, että olet palannut, mutta huomasin sen heti.” Ja niin Aidanin rakkauselämä syrjäytti puheenaiheena sen pikkuseikan, että hän oli ollut teillä tietymättömillä viimeiset kolme vuotta.
”Kuka hän on?”
”Missä te tapasitte?”
”Onko hän kaunis?” ja niin edelleen.
”Autoin häntä renkaan vaihdossa ja vastapalvelukseksi hän antoi kyydin tänne, mutta en tiedä kuin hänen etunimensä”, Aidan yritti puolustautua hyökkäystä vastaan. Heti hänen sanottuaan nimen ääneen, hänen ystävänsä ilme muuttui.
”Ei kai vain Beatrice Ingram?” Benjamin sanoi ja jopa hänen äänensävynsä irvisteli.
”Sanoinhan tietäväni vain etunimen”, Aidan huomautti. ”Kuinka niin? Tunnetko hänet?”
”Tumma? Ajaa sinisellä vuokra-autolla?”
”Saattaisi olla sama Beatrice. Sinä siis tunnet hänet?”
”Tavallaan. Annoin hänelle sakot eilen illalla.”
Jäljelle jäänyt hautajaisväki oli tällä välin siirtynyt ravintolan muistotilaisuudesta Waldemar Caillen rantahuvilalle testamentin lukutilaisuuteen. Gregory ja Gertrude istuivat mukavilla sohvilla koppavina, Gregoryn kolmas vaimo Valerie istui jäykästi miehensä vieressä ja hymyili aina, kun Arthur katsoi hänen suuntaansa. Gregoryn tytär hänen toisesta avioliitostaan, Maya, istui ikkunapenkillä ikävystyneenä ja leikki rullaverhojen narulla kuin kissa. Beatrice ja hänen veljensä John Ingram (Johnilla oli poika, mutta hän ei ollut mukana) istuivat Cailleilta vapaiksi jääneillä epämukavammilla istuimilla ja Arthur oli jäänyt seisomaan. Hänellä ei oikeastaan ollut muuta syytä olla paikalla, kuin että oli hoitanut vanhaa herra Caillea tämän viimeisinä viikkoina ja Caillen asianajaja herra MacIntyre oli pyytänyt hänetkin paikalle. Kyseinen asianajaja oli nyt jo hyvän aikaa kahisutellut papereitaan kirjoituspöydän ääressä istuen ja päästi hyvin huolelliselta kuulostavan rykäisyn alkaessaan lukea testamenttia.
”Tämä on allekirjoittaneen Waldemar Fredrik Caillen täysissä ruumiin ja sielun voimissa kirjoitettu viimeinen tahto ja testamentti. Eräille sukulaisilleni ja muille läheisilleni tahdon kullekin jättää jotain muistoksi itsestäni. Kummitytölleni Beatrice Ingramille jätän huvilassani olevan antiikkisen nukkekodin, jolla hän leikki lapsena ja rakkaan ystäväni James Ingramin pojalle John Ingramille jätän kirjoituspöytäni, koska hänen oma pöytänsä on säälittävä lapsityövoimalla kasaan kyhätty tekele.” John ja Beatrice olivat iloisen yllättyneitä, sillä kumpikaan ei ollut odottanut saavansa mitään. ”Veljentyttäreni Gertrude saa aurinkokuntamme pienoismallin. Siitä on valitettavasti aurinko kadonnut, mutta se tuskin haittaa, sillä maailma kuitenkin pyörii Gertruden ympärillä. Veljenpojalleni Gregorylle jätän ruohonleikkurin, jonka hän lainasi minulta kohta kaksikymmentä vuotta sitten – ei tarvitse palauttaa – ja hänen vaimolleen Valerielle jätän veljenpoikani Gregoryn. Pidä hyvänäsi.” Kolmikko näytti jostain kumman syystä hyvin nyrpeää naamaa ja selvästi heidän suunsa tukki vain silmissä kiiluvat dollarinkuvat. ”Lisäksi olen jättänyt opiskelurahaston veljenpoikani tyttärelle Mayalle, sillä ehdolla, että se nimenomaan käytetään opiskeluun ja lääkärilleni tohtori Arthur Starkille, joka epäilemättä joutuu vielä monet kerrat vakuuttelemaan täysipäisyyttäni, anteeksipyyntönä kahden hengen matkan Italiaan.” Kunnianarvoisa lakimies pysähtyi selvittelemään kurkkuaan ennen kuin viimeinkin pääsi siihen osaan, joka kutkutti kaikkien edellä mainittujen uteliaisuutta. ”Ja lopuksi, kaikki jäljellejäävä omaisuuteni, mukaan lukien taloni, huvilani, autoni, osakkeeni ja muu varallisuuteni, jätän lähimmälle sukulaiselleni
Sydney Caillelle.”
”KUKA HELVETTI ON SYDNEY CAILLE??” Ikkunatkin helisivät Gregoryn huudosta. Ainoa, mikä esti Gertrudea karjumasta samalla tavalla oli hyvin syvälle piintynyt käsitys, etteivät hienot naiset tehneet niin. Valerie oli oikeastaan vain vahingoniloinen, hän oli kurkkuaan myöten täynnä koko perintöä kuunneltuaan miehensä jauhavan siitä tauotta Waldemarin kuolemasta saakka ja vähän sitä ennenkin. Mutta silti…
”Sen minäkin haluaisin tietää”, hän pakottautui huomauttamaan, sillä ei ollut koskaan kuullut yhdestäkään Sydneystä ja yleisen käsityksen mukaan Gregory ja Gertrude olivat Waldemarin läheisimmät sukulaiset. Hän sai vastauksensa saman tien, kun rauhallinen, sointuva ääni lausui heidän takanaan:
”Minä olen Sydney Caille.” Kaikki kääntyivät katsomaan. Huoneen taimmaisessa nurkassa oli ties kuinka kauan seissyt kenenkään huomaamatta ilmeisesti Waldemar Caillen lähin sukulainen. Miehellä – olettaen, että hän oli mies, sitä kun oli hieman hankala sanoa varmasti – oli kyllä yhteisiä piirteitä Waldemarin kanssa, nimittäin siniset silmät ja hopeinen tukka. Tosin Waldemarin tukan oli hopeoinut aika ja ikä, eikä tämä henkilö voinut olla paljon kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Androgyyniset kasvot tekivät sukupuolen arvaamisen hankalaksi, ääni olisi voinut kuulua matalaääniselle naiselle ja solakka, suorastaan siro vartalo olisi sekin viitannut naiseen… ja kuitenkin kaikista tuntui siltä, että kyseessä oli mies. He eivät koskaan saaneet ehdottoman varmasti selville, oliko tunne oikeassa. Sydney hymyili tavalla, joka saattoi olla ystävällinen tai olla olematta ja asteli tyynesti mykistyneen perikunnan ohitse herra MacIntyren luo ja ojensi tälle jonkin asiakirjan, jonka sisältöä Gregory yritti turhaan selvittää kaulaansa ojennellen. MacIntyre tutki paperin hyvin tarkoin, luki useampaan kertaan ja väänteli ja käänteli ennen kuin julisti, että se todisti kyseessä olevan testamentissa mainittu Waldemar Caillen omaisuuden perijä. Siitä vasta riemu repesi. Ja parit tärykalvot.
Aidanilla ja Benjaminilla oli lieviä vaikeuksia päästä yhteisymmärrykseen. He olivat jo onnistuneet selvittämään, että Aidanin tapaama älykäs ja mukava kaunotar oli sama kuin Benjaminin kohtaama kaahaileva, suurisuinen riivinrauta. He olivat pidemmän aikaa yrittäneet saada selville, oliko toinen aivan sokea/järjiltään, kun oli niin tyystin eri mieltä toisen kanssa. Adrianalla ei mennyt sen paremmin. Hän ei oikein tiennyt olisiko ollut iloinen, kun veli oli tavannut jonkun ihastuttavan naisen vai harmissaan, että tämä ehkä oli langennutkin jonkun raivohullun harpun pauloihin. Juuri silloin Beatrice itse saapui. Olisi ollut suorastaan luonnonvastaista, jos hän ei olisi tehnyt niin. Kukaan ei olisi päässyt ajattelemaan erästä loppuun kulunutta sanontaa. Beatricella oli ollut jokseenkin kammottava päivä. Hautajaiset eivät yleisesti ottaen ole mitään mieltäylentäviä tilaisuuksia ja siihen päälle vielä se kummallinen perinnönjakotilaisuus… Hän ei koskaan enää halunnut nähdä ainoatakaan Caillea tai liikennepoliisia. Harmi juttu siis, että hän päätti mennä rentouttavalle drinkille juuri Kännikalaan. Ilma Beatricen ja Benjaminin välillä kipinöi. Ei romanttisesti, vaan sillä tuhoisalla tavalla, joka aiheuttaa kuolonuhreja vaativia tulipaloja. Ennen kuin kumpikaan ehti tiuskaista edes tilanteeseen kuuluvaa ”Sinä!”, jota olisi väistämättä seurannut uusi räjähtävä kiista, Adriana pelasti tilanteen ja hyökkäsi tiskin takaa Beatricen luo. Adriana vei Bean istumaan turvallisen kauas Benjaminista ja oli selvästi päättänyt ainakin yrittää nähdä naisen veljensä näkökulmasta ennen kuin siirtyisi kiistassa Benjaminin puolelle. Katastrofi vältetty, ainakin hetkeksi.
Shane Starkilla oli siihen saakka ollut melkoisen kurja päivä hänelläkin. Normaalisti hän saattoi kytkeä korvansa pois päältä, antaa opettajan pajattaa ja katsella edessään istuvan Maya Caillen viehättävää niskaa, mutta nyt Maya oli ollut poissa koulusta hautajaisten vuoksi. Shanen ja Mayan yhteinen ystävä Nick Pryce oli ollut poissa myös, kuka tiesi mistä syystä tällä kertaa. Maya oli kuitenkin aikaisemmin sopinut menevänsä Shanen kanssa kahville hautajaisten jälkeen, joten päivä oli selvästi paranemaan päin. Maya oli jo vartin myöhässä, kun hän lopulta ilmestyi näkyviin kadun päähän huiskuttaen Shanelle iloisesti ja Shanen sydän hypähti, kuten aina hänen nähdessään Mayan suunnilleen siitä lähtien, kun he olivat vielä ala-asteella. He menivät kahvilaan ja istuivat rauhalliseen nurkkapöytään Shane kantaen kahveja, Maya höpöttäen taukoamatta päivästään. Hautajaisista (”kuolettavan tylsät, eikä musta sovi minulle ollenkaan”), perinnöstä (”sain opiskelurahaston, mitä minä sillä muka teen?”) ja Sydney Caillesta (”isä oli niin raivoissaan kun se sai kaikki rahat ja se vaan hymyili isän vaahtoamiselle”). Mayalla oli yhä hautajaismeikit, eli vähemmän ehostusta kuin tavallisesti. Maya näytti tietenkin mielestään kamalalta, mutta Shane katseli (ja kuunteli) häntä ihan yhtä mielellään kuin aina ennenkin. Sitten Maya sai kertomuksensa loppuun ja hymyili Shanelle ujosti.
”Mutta en minä sinua sen takia halunnut tänään nähdä.” Maya huokaisi. ”Minulla on ongelma, enkä tiennyt oikein kenelle voisin puhua, kun kotona on vain isä ja Valerie enkä minä viitsi vatvoa ongelmiani puhelimessa äidin kanssa… Ja sitten muistin sinut. Me olemme olleet ystäviä jo niin kauan, että voin puhua sinulle ihan mistä vain, enkö voikin?” Maya kysyi hymyillen niin, että Shanen vatsassa muljahti. Hän kiirehti vakuuttamaan, että asia oli juuri niin ja niinpä Maya jatkoi huojentuneena: ”Ihanaa. Tiesin, että voisin luottaa sinuun. (Toinen sisuksia vääntävä hymy) Katsos kun… Minä olen rakastunut Nickiin.”
osa 3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti