Prinssi ja merihaltia 2

osa 1

Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.

Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.

Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.

Neidonhiuspuun lehvistä, korallista, kuunvalosta ja muutamasta pisarasta verta Silas teki taikajuoman, joka vähitellen siirtäisi merihaltian kärsimykset ja kohtalon jollekulle toiselle. Puolet taikajuomasta hänen onnistui salaa kaataa tytön lasiin, toisen puolen hän joi itse. Viimeistelläkseen taian, joka aikanaan poistaisi tytön kivut ja kuoleman uhan tämän harteilta, Silas vielä vuorasi saappaansa lasinsiruilla ja ompeli huulensa yhteen pienin, huomaamattomin pistoin. Näin hän kärsi joka askeleella samoin kuin tyttökin ja varmisti, ettei voisi sanoa sanaakaan, ennen kuin taika olisi ehtinyt tehota vaan pysyisi yhtä äänettömänä kuin tyttökin. Silas oli aina ollut harvapuheinen, eikä kukaan sen vuoksi moneen aikaan huomannut hänen mitenkään muuttuneen, kaikkein vähiten haltiatyttö itse. Lorelai nimittäin yhä yritti turhaan kiinnittää prinssi Nikolain huomion ja niin kiihkeästi hän tähän puuhaansa antautui, ettei ennättänyt edes huomata jalkojaan viiltävän kivun vähitellen hiipuvan. Mikäli hänen äänensä olisikin palautunut, kaikki olisi voinut käydä toisin, mutta sen tyttö saisi takaisin vasta muututtuaan Silasin taian ansiosta kokonaan ihmiseksi – tai takaisin merihaltiaksi, jos niin päättäisi.

osa 3