Amaranthe 7

osa 1
osa 6

Paluumatkalla noita olisi ollut yhtä mykkä kuin toiseenkiin suuntaan matkatessa, mutta Amaranthe ei enää välittänyt hillitä uteliaisuuttaan. ”Miksi tarvitsit myrkyttäjien nimet?”
  ”Monien loitsujen tärkein ainesosa on särkynyt sydän.” Noita vastasi lyhyesti. Amaranthe mietti tarvittiinko kuolleen armeijan pysäyttämiseen kuninkaan särkynyttä sydäntä, mutta ei välittänyt kysyä. Vaunut vyöryivät eteenpäin määrätietoisesti vailla ohjastajaa, ohi vilahti kylä toisensa jälkeen ja pian ulkopuolelta alkoi kuulua hätääntyneitä ihmisääniä. Vaunut seisahtuivat aivan kuin kyseinen kylä olisi ollut niiden määränpää alun alkaen. Amaranthe nousi vaunuista noidan perässä ja havaitsi kylän yhdeksi niistä, joista oli turhaan etsinyt tietä kotiin.

Noita laittoi hupun päähänsä ja käveli ihmisjoukon läpi Amaranthe vanavedessään suoraan sinne, missä häly oli suurin. Ihmiset antoivat hänelle tietä huomaamattaan eikä prinsessankaan tarvinnut turvautua kyynärpäihinsä päästäkseen massojen ohi. Joukon keskustassa oli yllättävän rauhallista. Maassa lojui pahoin loukkaantunut lapsi vierellään mies, joka itki hiljaa ja nainen, joka ilmeisesti pysyi kasassa vain, koska kaikki eivät voineet romahtaa kappaleiksi. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä. Lapsi oli jäänyt kaatuneen puukuorman alle. Suurin osa puista oli raivattu pois ja lapsi saatu esiin, mutta sen enempää ei kukaan osannut hänen hyväkseen tehdä. Pikkuisesta kylästä ei lääkäriä löytynyt eikä lääkärikään olisi voinut tehdä juuri muuta kuin katsoa vieläkö vekarassa pihisi henki ja teeskennellä sitten olevansa hyödyllinen siihen asti kunnes pihinä lakkaisi. Noita polvistui lapsen viereen eikä kukaan estänyt häntä tai kysynyt kuka hän oli. Kukaan ei huomannut hupun huonosti kätkemiä palaneita kasvoja, kukaan ei huomannut selvästi näkyvissä olevaa karrelle palanutta kättä. Noita nosti elottoman lapsen syliinsä ja kantoi lähimpään mökkiin, perässään lapsen vanhemmat, mökin omistaja sekä Amaranthe, joka kantoi noidan kävelykeppiä. Lapsen isä itki yhä lohduttomasti, äiti oli jäykkä ja kalpea. Koko kylä oli nyt hiljainen ja vakava, hätääntynyt hälinä oli vaiennut.

Noita laski lapsen vuoteelle ja tutki tätä samoin kuin oli aiemmin tutkinut myrkytettyä miestä. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota muihin huoneessa olijoihin. Amaranthe yritti näyttää siltä kuin olisi tiennyt mitä oli tekeillä ja sitten noita alkoi laulaa. Hänellä oli matala, pehmeä ääni. Hän lauloi kielellä, jota Amaranthe ei tunnistanut ja niin rauhallisesti että laulu kuulosti melkein hyräilyltä. Amaranthe katsoi kuinka muut suhtautuivat laulamiseen ja tajusi etteivät nämä huomanneet sitä ollenkaan, ainoastaan sen vaikutuksen. Lapsen isä lakkasi itkemästä, äiti näytti rauhoittuvan, mökin omistajan kasvoilta katosi kireys. Loukkaantunut lapsi alkoi saada väriään takaisin. Amaranthe itsekin tunsi laulun vaikutuksen. Hän tunsi olonsa kauttaaltaan lämpimäksi; hänen kädessään oli tuntunut sama lämpö kun noita oli parantanut sen. Kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota kun he lähtivät. Aivan kuin he eivät olisi paikalla olleetkaan.

Vaunujen vieriessä hiljalleen kohti kartanoa Amaranthe katsoi selvästi uupunutta noitaa ja mietti. ”Käytit taikuutta, mutta et ottanut maksua.”
  ”He eivät pyytäneet apuani.”
  ”Luulin, että taikuudella on aina hinta.”
  ”Taikuus myös saa maksunsa vaikka minä en saisikaan.” Amaranthen ei ollut vaikea uskoa sitä, kun hän katsoi aiempaa laajempia palojälkiä noidan väsyneissä kasvoissa. Vain yksi asia vaivasi häntä edelleen.
  ”Jos pystyt tällaiseen, miksi näytät yhä tuolta?”
  ”Jotkut haavat on parempi jättää rauhaan, kultaseni.”

Kaukaisessa Aquilean valtakunnassa kuningas Robert punoi juoniaan nekromantikon pään menoksi. Toisaalla nekromantikko punoi juoniaan noidan pään menoksi. Noita ei punonut mitään. Hän osasi kyllä punoa oikein kauniita lasinalusia, mutta se ei nyt liity tähän millään lailla. Prinssi Edricin palattua seikkailustaan mukanaan jokunen mitätön naarmu, prinsessan mitättömän arvoinen ranneketju ja aivan yhtä mitättömiä uutisia prinsessan hyvinvoinnista, oli kuningas täysin luopunut toivosta nähdä vielä tyttärensä ja keskittyi etsimään keinoa jolla nekromantikosta pääsisi lopullisesti eroon. Kunhan tuo uhka olisi poistettu valtakunnan yltä kuningas voisi alkaa neuvotella noidan kanssa tyttärensä palauttamisesta.

Kuningas Robertin linnaa kansoittava mielistelevien ritarien joukkio hupeni päivä päivältä. Ritareilla ei edelleenkään riittänyt mielenkiintoa lähteä kamppailuun nekromantikkoa vastaan ja toisaalta oli ollut tavattoman nöyryyttävää, että mitätön prinssi Edric onnistui prinsessan pelastamisessa paremmin kuin kukaan heistä. Hän oli sentään tuonut takaisin jotain. Osa ritareista palasi koteihinsa, osa jäi tyhjentämään kuningas Robertin ruokavarantoja sir Percivalin johdolla ja osa itse asiassa kuului kalustoon jo entuudestaan. Olihan Aquilean kuninkaalla toki omiakin ritareita.

Sir Percival oli kaikista ritareista vastahakoisin lähtemään. Hän oli vannonut kostavansa noidalle kauniiden hiustensa kohtalon. Prinsessan pelastaminen oli jäänyt hänen tärkeysjärjestyksessään toiselle sijalle aivan sattumalta sen jälkeen, kun sir Percival oli nähnyt tästä tehdyn muotokuvan. Linnassa vallitseva yleinen tappiomieliala kuitenkin levisi päivä päivältä tarttuen ritarista toiseen kuin jokin merkillinen kulkutauti ja niin se tarttui lopulta myös sir Percivaliin. Hiuksensa menettänyt ritari kulki synkeänä pitkin Aquilean pääkaupungin katuja ja harkitsi vakavissaan palaavansa kotiin. Siellä oli useita morsianehdokkaita, joiden mukana ei ehkä saanut puolta valtakuntaa, mutta jotka sentään olivat aika lailla prinsessa Amaranthea kauniimpia. Kostaa ehtisi myöhemminkin. Kosto oli muutenkin parasta nautittuna jääpalojen kera tai jotain sen suuntaista.

Sir Percival oli synkeissä mietteissään niin kuuro ja sokea ympäröivälle maailmalle ettei huomannut taikakaluja kaupustelevaa vanhaa rumaa akkaa ennen kuin oli kulkemassa tämän ohi kolmatta kertaa. Akka oli toistuvasti joutunut kiiruhtamaan ahtaita sivukujia ehättääkseen ritarin edelle ja alkoi jo hermostua ritariin, joka ei vain suostunut häntä huomaamaan. ”Onnentuojia, lemmenjuomia”, julisti kaupustelija ritarin jälleen lähestyessä ja korotti reippaasti ääntään tämän ehtiessä kohdalle. ”Noidankarkottimia!” Lopultakin sir Percival suvaitsi havahtua mietteistään.
  ”Noidankarkottimia?” hän toisi kiinnostuneena ja seisahtui tutkimaan kauppatavaraa tarkemmin. ”En tarvitse noidankarkotinta”, ritari selitti, sillä aikaisemmasta vastoinkäymisestään huolimatta hän yhä luotti miekankäsittelutaitoihinsa mitä noitien karkottamiseen tuli. ”Olisiko muorilla noidanetsimiä?”
Juuri tätä nekromantikko oli toivonutkin, kun hän kaupustelijaksi naamioituneena oli suurella vaivalla livahtanut Aquileaan ja hän alkoi oitis esitellä ritarille karttoja ja muita apuvälineitä joista noidantappaja saattaisi hyötyä.

osa 8