Hömpän viemää 18

osa 1
osa 17

Mayalle oli saatu sovittua väliaikainen majoitus, laukut seisoivat jo valmiina eteisessä ja taksi oli tilattu. Sillä välin kun Valerie laittautui sellaiseen kuntoon, että kehtaisi näyttäytyä lentohenkilökunnan edessä, Gregory vei Mayan sinne, missä väliaikainen majoitus sitten sijaitsikaan.
  ”Luulin, että äiti lähti kylpylään”, Maya ihmetteli paiskatessaan laukkunsa takakonttiin ja asetellen uuden sadunomaisen juhlapukunsa sisältävän pukupussin huolellisesti sen päälle.
  ”Niin lähtikin. Et ole menossa hänen luokseen”, Gregory vastasi epäluonteenomaisen hilpeästi eikä suostunut kertomaan enempää. Toiveikkaana Maya ehti jo toivoa, että pääsisi jonkin kaverinsa luokse, vaikka ei käsittänytkään miten hänen isänsä olisi sen järjestänyt kysymättä Mayalta mitään. Tai ehkä hän viettäisi ajan Gertrude-tädin luona. Gertrude oli kyllä aina sanonut ettei suostu lapsenvahdiksi, mutta eihän Maya ollut enää lapsi. Kun auto sitten pysähtyi hän pettyi aika tavalla.
  ”Tänne??? Et kai tosissasi kuvittele minun asuvan viikkoa täällä???”
  ”Miksikäs ei, onhan hän sentään sukua. Ilmeisesti”, hänen isänsä vastasi hymyillen suorastaan maanisesti. Maya aukoi ja sulki suutaan ja kunnollisen vastalauseen puuttuessa hän tyytyi nurisemaan: ”Isääää!”
  ”Ei hätää kultaseni, olen varma, että sinulla ja herra Caillella tulee olemaan oikein mukavaa yhdessä”, Gregory virnuili.
  ”Tämä on kosto siitä hautausmaasta niinkö?” Maya jupisi, ettei portille juuri tullut Sydney kuulisi.
  ”Se on William Burroughsin kirous, Maya-rakas”, Gregory totesi ja halatessaan tytärtään jäähyväisiksi kuiskasi tämän korvaan: ”Ei hätää. Olet minun tyttäreni ja olen varma, että pystyt tekemään hänen elämästään helvettiä tämän viikon aikana.” Vastauksena Maya vain hymyili häijysti ja Gregoryn silmistä loisti ylpeys. ”Tiesin, että voisin luottaa sinuun.”

  ”Mikä tämä on?” Aidan katsoi epäluuloisena luomusta, jonka Beatrice oli hänelle kiikuttanut. Beatricella itsellään oli yllä leiskuvan punainen puku, joka sopi upeasti hänen tummaan ihoonsa.
  ”Se on sinun pukusi. Sheila kertoi, että valvojiltakin toivottiin teemaan sopivaa pukeutumista.”
  ”Mutta mikä tämä on?” Aidan toisti.
  ”Se on Draculan asu.”
  ”Satudiskoon?”
  ”Vampyyrit kuuluvat satuihin, vaikka itse Dracula ei kuuluisikaan.” Nyt Aidan katsoi Beatricea epäluuloisena. ”Tuo sentään näyttää aika tavalla samalta kuin nykyaikaiset miesten puvut. Siellä olisi ollut sellainenkin Dracula-asu, johon kuului punainen pitkä kaapu ja lievästi sanottuna epäilyttävän mallinen valkoinen peruukki.” Hetken mietittyään Aidan keksi minkälaista pukua Beatrice tarkoitti ja hän katsoi vuoteelle levitettyä harmaata, joitakin satoja vuosia muodista perässä olevaa pukua huomattavasti suopeammin.
  ”Hyvä valinta.”

Maya joutuisi ilmeisesti asumaan viikon verran epämääräistä sukupuolta olevan albiinomaisen friikin kanssa, mutta päivä ei ollut aivan piloilla, sillä Maya näytti upealta. Tietenkin kyseessä oli sillä hetkellä vain hänen oma mielipiteensä, jota kukaan toinen ei ollut vahvistanut, mutta kyllä Maya tiesi muutenkin. Hänellä oli yllään uusi, kullanhohtoinen prinsessamekkonsa ja hänen kampauksensa oli täydellinen – vähän niin kuin Disneyn Tuhkimolla, mutta ei niin naurettavan näköinen. Maya malttoi tuskin odottaa, että pääsisi esittelemään itseään Nickille ja Shanelle… ja kun hän sitten saapui koululle ja näki kyseiset ystävänsä hän unohti tyystin esitellä itseään.
  ”Mikä tuo on?” hän voimatta muuta kuin tuijottaa.
  ”Tämä on minun pukuni,” Nick selitti. ”Olen pavunvarsi.”
  ”Ja minä olen Jaakko”, nuhruiseksi talonpojaksi pukeutunut Shane selitti auliisti ja hyvä että selitti, sillä Maya ei olisi muuten sitä osannut päätellä.
  ”Oletteko te kaksi ihan tosissanne?”
  ”Tämähän on satudisko vai mitä?” Nick huomautti.
  ”Meistä yhteneväiset asut olivat loistoajatus. Sadun valinta tosin oli hieman vaikeaa”, Shane selitti.
  ”Harkitsimme ensin Hannua ja Kerttua, mutta kumpikin olisi halunnut olla piparkakkutalo”, Nick harmitteli, ”ja seitsemään kääpiöön meitä taas oli liian vähän, mutta tämä satuhan sopii täydellisesti sinunkin pukuusi. Meillä on Jaakko, pavunvarsi ja kultainen harppu.”
Nick ja Shane olivat ainoat ihmiset maan päällä, jotka saattoivat kutsua Mayaa harpuksi ja jäädä henkiin.

Sheilalla oli harmeja. Oli näet eräs tyttö… Hänen nimensä oli Heather ja hän oli suosittu. Tahtoo sanoa, että hän oli koulukiusaaja. Heather oli yrittänyt tehdä Sheilan elämästä helvettiä siitä saakka, kun he olivat joutuneet samalle luokalle, mutta toistaiseksi se ei ollut onnistunut, koska Sheila sattumoisin oli suosittu sillä tavalla, joka tarkoitti että hänestä ihan oikeasti pidettiin. Heatherin ei onnistunut saada Sheilaa epätoivon partaalle, mutta raivoihinsa hän Sheilan kyllä sai. Sheilalla ei ollut aavistustakaan, miten Heather oli saanut tietää hänen aikovan pukeutua Tuhannen ja yhden yön satujen Sheherazadeksi, mutta niin vain oli käynyt ja totta kai Heather oli matkinut häntä, tosin huomattavasti kalliimpaan ja näyttävämpään asuun pukeutuen. Sheila oli niin kiukkuinen.
  ”Hän on blondi! Olisi edes vaivautunut meikkaamaan itsensä itämaisen näköiseksi, mutta EI! Hän vain kopioi pukuni ja lisää niin paljon koristuksia että minä näytän kopiolta.” Sheila valitti Caitlinille. Caitlin nyökytteli ja myönteli, mutta ei selvästi kuullut sanaakaan.
  ”Juu, aivan. Ihan niin kuin sanot… Minä tuota… Käyn vähän tuolla noin”, Caitlin sanoi ja jätti Sheilan yksin raivossaan kiehumaan.
  ”Sinun kuuluisi olla minun tukenani eikä juosta miesväen perässä”, Sheila huusi ystävänsä perään saaden vastaukseksi vielä yhden hajamielisen juun. Niinpä niin. Parhaita ystäviä ikuisesti – tai sitten siihen saakka, että kiinnostava poika sattuu ilmestymään näköpiiriin merirosvoksi pukeutuneena.

Jaakko, pavunvarsi ja harppu eivät juosseet vastakkaisen sukupuolen perässä, tanssineet tai murjottaneet kopioitujen pukujen takia. Tällä kolmikolla oli mielessään jotain aivan muuta. Salin eräässä nurkassa seisoi kukallisella lahjapaperilla koristeltu pahvilaatikko, jonka kanteen oli leikattu reikä äänestyslopukkeita varten. Satudiskon paras puku -äänestys oli joutumassa sabotoiduksi.

Herra Wilson kulki ympäri juhla(voimistelu)salia takavarikoiden alkoholijuomia ja jakaen huomautuksia sekä jälki-istuntolappuja tytöille, joiden ompelijoilta oli selvästi loppunut kangas kesken ja pojille, joiden kädet vaeltelivat turhan lähelle niitä muutamia alueita, joita kangas oli riittänyt peittämään. Hän loi hyvin paheksuvan katseen Aidaniin ja Beatriceen heidän ohi kulkiessaan ja koska ei voinut heitä laittaa jälki-istuntoon rangaistukseksi siitä, että olivat aivan liian nuoria, kauniita ja hyväntuulisia herra Wilson laahusti kirjoittamaan muistutuksen muutamalle sattumanvaraisesti kohdalle osuneelle oppilaalle. Beatrice oli hivenen loukkaantunut. Herra Wilsonilla ei ollut mitään syytä paheksua häntä, verrattuna siihen, mitä joillakin läsnä olevilla hädin tuskin täysi-ikäisillä oli yllään, Beatrice oli pukeutunut suunnilleen yhtä siveästi kuin nunna.
  ”Menen kokeilemaan saisiko tuon hapannaaman vähän piristymään.” Beatrice ilmoitti, nykäisi pukunsa etumusta hivenen säädyttömämmäksi ja asteli Aidanin luota muutaman tusinan teinipojan katseet perässään. Aidan ei jäänyt yksin pitkäksi aikaa. Aivan kuin olisi odottanut, että mies jäisi yksin, eräs koulun oppilaista pujotteli heti Beatricen mentyä tämän luo ja hymyili leveästi.
  ”Sinä olet Sheilan setä, etkö olekin?” tyttö lirkutti, ”Näytät paljon paremmalta kuin viimeksi, kun näin sinut.” Aidan oli tunnistanut tytön Benjaminin sisareksi jo nähdessään tämän aikaisemmin Sheilan seurassa ovien luona. Hän vastasi hymyyn.
  ”Verenhukka ei kaunista ketään.”
  ”Eikö edes vampyyreja?” Caitlin kysyi nauraen.
  ”Vampyyrit eivät taida kärsiä verenhukasta ihan samalla tavoin kuin elävät ihmiset” Aidan arveli. Musiikki soi niin kovaa, ettei kukaan kahta metriä kauempana seisova voinut kuulla sanaakaan, mutta kuka tahansa Caitlinia tarkkaileva olisi luullut Aidanin lausuvan elämää suurempia viisauksia.
  ”Eräs vähän matkan päässä takanasi seisova nuori mies luo minuun murhaavia katseita”, Aidan huomautti keskustelusävyyn. Caitlinin hymy leveni ja hän alkoi tyttömäisesti pyöritellä hiussuortuvaansa sormensa ympäri.
  ”Niinkö, näyttääkö hän vihaiselta?”
  ”Yleensä tietynasteinen vihaisuus liittyy murhanhimoisiin katseisiin”, Aidan myönsi. Caitlin kikatti ihastuneena ja se oli puheena olleelle pojalle liikaa. Tietämättä lainkaan mistä oli puhuttu poika marssi kiukustuneena kaksikon luo, kietoi kätensä omistavasti Caitlinin ympärille ja vei tytön pois mulkoillen Aidania. Hapannaaman suhteen luovuttanut Beatrice palasi samalla hetkellä Aidanin vierelle.
  ”Mistäs tuossa oli kyse?”
  ”Ellen aivan väärin ymmärtänyt, parhaan ystäväni minua puolet nuorempi sisko teeskenteli flirttailevansa kanssani tehdäkseen jonkun pojan mustasukkaiseksi”, Aidan vastasi huvittuneena. Beatrice katseli Caitlinin perään – Wilson oli juuri kirjoittamassa puheena olevalle pojalle huomautusta vaeltelevista käsistä – ja hymyili enkelimäisesti.
  ”Eihän tähän hommaan kuulu vaitiolovelvollisuutta? Saanhan ihan vahingossa lipsauttaa Benjaminin kuullen, että joku vanhempi poika lääppi hänen armasta sisartaan koulun juhlissa?”
  ”Riippuu kaiketi siitä, haluatko pojan selviävän hengissä valmistumispäiväänsä saakka.”
He olisivat kaiketi puhuneet asiasta enemmänkin, mutta salin toisella laidalla alkoi tappelu, jota toiset valvojat eivät voineet taltuttaa yksinkertaisesti siitä syystä, että olivat jo siinä mukana.

Benjamin oli ollut iltavuorossa ja ajoi suoraan töistä hakemaan sisarensa ja Sheilan koulun juhlista. Juhlat olivat ilmeisesti päättymässä. Tappelijoita paikkaamassa käynyt ambulanssiväki oli juuri lähdössä pihalta sen näköisinä, että olivat taas saaneet jotain mille nauraa kahvihuoneessa. Caitlin ja Sheila seisoivat jo odottamassa kyytiään – Caitlinin poikaystävä oli luikahtanut pois näköpiiristä välittömästi Benjaminin auton ilmestyttyä nurkan takaa. Benjamin onnistui paikallistamaan joukosta myös Beatricen upeana punaisessa puvussaan – ja se sai hänen verenpaineensa kohoamaan välittömästi – sekä Aidanin, jonka poistumassa olevat ihmiset jostain syystä kiersivät kunnioittavan välimatkan päästä.
  ”Oliko hauskaa?” Benjamin kysyi Caitlinilta.
  ”Jep. Kunnes Jackin äiti haukkui hänen tyttöystäväänsä Rhodaa lutkaksi tajuamatta että Rhodan äiti seisoi vieressä”, Caitlin selitti.
  ”Minkä jälkeen Michellen äiti liittyi seuraan, koska Michelle kuvitteli Jackin yhä seurustelevan hänen kanssaan”, Sheila jatkoi. Kiistaan oli lisäksi sotkeutunut muutama ”mitä teidän Trevor sanoi meidän Bradleystä vuonna -56” -tyylinen sukupolvien takainen riita, samanlaisessa puvussa juhlaan tulleiden välien selvittely sekä tietenkin alkuperäisen kinan kohteena olleiden nuorten oma kolmiodraama. Vaikka Aidan ja Beatrice olivatkin saaneet tappelun taltutettua herra Wilsonin kirjoitellessa huomautuksiaan, oli juhlien loppuosa sujunut aika sekavissa merkeissä. Ambulanssi oli kutsuttu paikalle tarkistamaan riitapukarien pikku vammat. Musiikki oli jämähtänyt soittamaan Stayin’ Alive jatkuvalla toistolla ja puolisen tusinaa ihmistä oli rääkynyt toisilleen uhkauksia asianajajalle soittamisesta. Epävarmoina siitä, oliko diskon tarkoitus vielä jatkua, osa nuorista oli tanssinut yhä osan jo siivotessa jälkiä pois ja kaiken sen tohinan keskellä melkein ohimennen – mutta niin, ettei se jäänyt eräältä tietyltä Heatheriltä huomaamatta – oli Sheila Stark valittu pukuäänestyksen voittajaksi.

osa 19

Linkit lisätty paremmalla ajalla, kuten tuli luvattua.