osa 1
osa 13
Kello oli pitkälti yli puolen yön, Dawn oli jo hiippaillut nukkumaan ja talon miesväki vaivihkaa paennut omille teilleen. Olivia ja Sheila yrittivät yhä selvittää koulun diskon ajankohdasta syntynyttä ongelmaa. Sheila tajusi kyllä, ettei matkaa voisi noin vain siirtää. Arthur ja Olivia tuskin saisivat enää aikataulujaan sopimaan. Sheila ei ollut niin itsekäs, että olisi vaatinut matkan perumista vain, koska Olivia ja Adriana olivat jo ennen sen varaamista lupautuneet juhlan valvojiksi. Hänen oli silti vaikea hyväksyä, että juhlat ehkä nyt tämän vuoksi peruuntuisivat. Kiista keskeytyi ovikellon ääneen. Oven avannut Olivia jaksoi tuskin edes tervehtiä kynnyksellä seisovaa kaksikkoa, eikä ainakaan ihmetellyt mitä he näin myöhään vierailulle tulivat.
”Arthur on autotallissa”, hän tokaisi lyhyesti Aidanille ja kehotti Beatricea astumaan sisään.
Arthurin ja Olivian yksi harvoista, ikuisista erimielisyyksistä oli autotallin sisältö. Museoauto. Koristus. Auto, jota ei ollut tarkoituskaan käyttää, mutta jonka Arthur huolellisesti piti ajokuntoisena. Olivia oli vakuuttunut, että kyseessä oli jokin miesten juttu ja oli monesti ihmetellyt mitä iloa oli autosta (rumasta vieläpä) jonka ainoa tarkoitus oli nököttää tallissa käyttämättömänä ja ikuisena projektina, jota korjailtiin, pestiin ja puunattiin. Arthur oli vakuuttunut, että Olivian kyvyttömyys ymmärtää museoauton omistamisen ja jatkuvan pienimuotoisen kunnostamisen hienoutta oli jokin naisten juttu. Auton pääasialliseksi olemassaolon tarkoitukseksi oli vuosien varrella muotoutunut tekosyyt. Sen rukkaamisen tarpeen varjolla Arthur saattoi paeta riitojen keskeltä omaan rauhaansa puuhailemaan. Tämä ei ehkä antanut hänestä kovin hyvää kuvaa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että varsinkin Sheilan raivokohtaukset ratkesivat nopeammin ja kivuttomammin jos Arthur ei puuttunut niihin. Aidanin tullessa Arthur istui tuijottamassa silmäteräänsä ihmetellen mitä sille vielä voisi tehdä, mutta kohotti katseensa veljensä huomatessaan.
”Sinä täällä tähän aikaan? Mitä olet puuhaillut?”
”Kävin tanssimassa Beatricen kanssa. Joku poltti hänen autonsa ja puhelimen siinä sivussa, joten kävelimme tänne.”
”Ihan tavallinen ilta siis.” Arthur vilkaisi Aidanin yhä kengättömiä jalkoja ja teki siitä omat päätelmänsä.
”Hänellä taisi olla epäkäytännölliset kengät.” Aidan nyökkäsi. ”Ja sinä taidat olla aika kiinnostunut hänestä.” Siihen ei tarvinnut nyökätä. ”Mitä luulet, onko hän sinun Oliviasi?”
”En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään, etten minä tule olemaan hänen Arthurinsa.”
Olivia oli aikoinaan tuntenut John Ingramin hyvin, mutta Beatrice oli jäänyt hänelle etäisemmäksi, koska tämä oli jo varhain lähtenyt Salemvillen ulkopuolelle opiskelemaan ja käynyt kotona harvoin. Hän oli kuitenkin valmis vaikka Beatricen sydänystäväksi jos sillä sai hetken tauon kiistasta Sheilan kanssa. Sheila oli mennyt huoneeseensa rauhoittumaan. Beatrice selitti miksi kanniskeli korkokenkiään ympäri Salemvilleä keskellä yötä minkä jälkeen Olivia kertoi hänelle omat murheensa. Beatricen käristetty auto osoittautui Olivian pelastukseksi.
”Minä ja Aidan voimme valvoa niitä juhlia. Jos siis koulun saa suostumaan siihen.” Ja miksipä ei saisi. Jos Sheilan täti kelpasi valvojaksi, sedän pitäisi kelvata myös ja jos sillä saisi kaiken järjestymään, Olivia kyllä saisi Beatricenkin kelpaamaan. Kun Arthur ja Aidan jonkin ajan kuluttua tulivat – Arthur katsomaan oliko Sheila rauhoittunut ja Aidan ilmoittamaan, että oli poliisi tulisi jonkin ajan päästä – tunnelma oli huomattavasti parantunut. Sheilaa ei tietenkään näkynyt, tyttö oli soittamassa Caitlinille varmana siitä, että hyvät uutiset olisivat kunnon yöunia tervetulleemmat, mutta Olivia ihan mielellään kertoi hyvät uutiset itse. Matka onnistuisi ja vieläpä ilman tunnontuskia siitä, että Olivia ja Arthur olisivat huonoja vanhempia.
Valeriella ja Gregorylla meni paremmin kuin koskaan heidän aviovuosiensa aikana, mutta se ei tietenkään tarkoittanut, että he olisivat olleet onnellisia ja rakastuneita toisiinsa. Valerie punoi yhä juonia joiden avulla kiertäisi Arthurin pikkusormensa ympärille ja oli sattunut kuulemaan Starkin pariskunnan lomamatkasta. Valeriella ei ollut aikomustakaan päästä miestä tähtäimestään kokonaiseksi viikoksi, joten hänen oli pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Valerie huokaisi ajatellessaan minkälaisiin toimenpiteisiin joutuisi ryhtymään, mutta hän oli päättäväinen nainen ja ryhdistäytyi pian. Valerie vilkaisi peiliin varmistuakseen, että oli asianmukaisesti pyntätty ja asteli päättäväisesti aviomiehensä luo. Gregory oli rauhassa lukemassa sanomalehteä, kun Valerie hivuttautui hänen vierelleen – syliinsä melkein – kujerrellen kuin kyyhkynen.
”Olet niin kireä, rakkaani.” Gregory pysyi vaiti odottaen, että hänen vaimonsa pääsisi asiaan. ”Tämä koko kaupunki on niin stressaava.” Ei vieläkään asiassa… ”Emmekö voisi lähteä täältä jonnekin vähäksi aikaa, vaikka Italiaan?” Tulihan se sieltä.
”Miksi? Meillä menee nyt niin hyvin. Et ole yrittänyt laittaa myrkkyä kahviini ainakin viikkoon ja minä vannon, että tänä aamuna en tuntenut oloani juuri ollenkaan epätoivoiseksi kun heräsin viereltäsi.”
”Minä haluan Italiaan.”
”Entä millä rahalla minun olisi tarkoitus maksaa tämä matka, kultaseni?”
”Voi, keksit kyllä jotain, rakas. Olet niin hyvä siinä,” Valerie kujersi ja ojensi miehelleen pienen paperilapun. ”Tässä on päivämäärät ja tarkempi määränpää. Kerro kun olet saanut matkan varattua.” Valerien sipsuteltua tiehensä Gregory huokaisi. Hänen olisi jo tähän mennessä pitänyt tajuta, ettei vaimoista ollut kuin harmia. Hän jatkoi lehtensä lukemista.
Vaimot eivät olleet Gregoryn ainoa riesa. Onhan niitä muitakin naispuolisia sukulaisia olemassa. Gregoryn lehdenluku keskeytyi toistamiseen, kun hänen tyttärensä ilmaantui yhtä epäilyttävästi mielin kielin kuin Valeriekin hetkeä aiemmin. Tällä kertaa Gregory pisti saman tien lehtensä alas.
”No mitä sinä haluat?” Joku Mayaa huomattavasti herkempi olisi saattanut pahastua hänen äänensävystään. Maya vain käsitti sen niin, ettei hänen tarvinnutkaan kierrellä ja kaarrella vaan saattoi mennä suoraan asiaan.
”Tarvitsen rahaa, että voin ostaa uuden puvun koulun satuteemaiseen diskoon.”
”Etkä tarvitse.”
”Mitä?”
”Sen hautausmaatempauksesi jälkeen olet kotiarestissa kunnes täytät kolmekymmentäviisi. Et ole menossa minkäänlaiseen diskoon vielä pitkään aikaan.” Nyt Maya pahastui.
”Mutta kaikki menevät sinne! Et sinä ennenkään ole kieltänyt menemästä.”
”Ennen oli ennen kuin painuit keskellä yötä häiritsemään hautarauhaa ja olit vähällä päätyä savulahnaksi.”
”Mutta…”
”Ei.”
”Mutta…”
”EI.” Caillen suvun pikku prinsessa saattoi tuskin uskoa sitä, mutta hänen isänsä aikoi ihan oikeasti laittaa hänet kotiarestiin. Ei satudiskoa. Ei rahaa. Ei uutta pukua. Gregoryn puolesta asia oli loppuun käsitelty ja hän jatkoi tyynesti lehtensä lukemista eikä keskeyttänyt sitä silloinkaan, kun kuuli oven raivokkaan paukahduksen. Kyllä Maya siitä leppyisi.
Adrianan naapurissa oli pitkään asunut puolikuuro mummeli, joka kuunteli gramofonillaan ikivihreitä tolkuttoman kovalla äänellä. Adrianan ja muutaman muunkin naapurin riemuksi mummeli oli päättänyt muuttaa sisarensa luo ja sinä aamuna muuttoauto oli vienyt viimeiset huonekalut. Adriana halusi juhlia asiaa ja kerrankin kutsua vieraita niin, ettei näiden tarvinnut kuunnella Itkevää merimiestä. Hän oli jo kutsunut Arthurin ja Olivian sekä Aidanin, jolloin kutsu itsestään selvästi koski myös Beatricea. Muita kutsuttavia ei juuri ollut, Adrianan paras ystävä oli oikeastaan Olivia ja Beatricesta oli hyvää vauhtia tulossa toinen, mutta yhden pitkäaikaisen ystävän kutsumista Adriana oli lykännyt niin pitkälle kuin pystyi. Hänet Adriana olisi mielellään kutsunut ainoaksi vieraakseen, jos vain olisi kehdannut. Hänen Adriana olisi mielellään nähnyt jäävän vaikka koko yöksi ja pidemmäksikin aikaa. Benjamin. Oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut Benjaminille sanoa ja niin vähän asioita, jotka oikeasti sai sanottua. Tietenkin oli myös otettava huomioon, ettei Beatricen ja Benjaminin kutsuminen paikalle yhtä aikaa ollut maailman paras ajatus, mutta ei Adriana alkaisi syrjiä ketään ystävistään vain koska nämä eivät suostuneet tulemaan toimeen keskenään.
Tavallaan Benjamin oli siinä yleisesti ottaen nolostuttavana pidetyssä tilanteessa, jossa kolmikymppinen mies asuu vielä äitinsä kanssa, mutta teknisesti asia oli päinvastoin, sillä kyseessä oleva rakennus oli nykyään Benjaminin nimissä. Hayesit asuivat vanhassa puisessa talossa, jossa alun perin oli ollut kaksi asuntoa. Myöhemmin kaksi asuntoa oli yhdistetty poistamalla muutamia seiniä sekä muun muassa toinen keittiöistä ja ulko-ovista ja sittemmin rakennuksessa oli tehty vielä toinen remontti, jossa kaikki aiemmin poistetut ominaisuudet laitettiin takaisin ja asuntoja oli jälleen kaksi. Tällä kertaa tosin niiden väliin oli lisätty ovi, josta pääsi asunnosta toiseen joutumatta kulkemaan ulkokautta. Vanhan herra Hayesin kuoltua oli Benjaminista pakostakin tullut mies talossa ja hän otti velvollisuutensa vakavasti, pyrkien parhaansa mukaan huolehtimaan sisarestaan ja äidistään (Polly Hayesin pieni siivoojan palkka ei olisikaan ilman Benjaminin apua riittänyt), mutta rouva Hayes oli kuitenkin jääräpäisesti sitä mieltä, että hänen kuului pitää huoli molemmista lapsistaan eikä Benjamin ollut vieläkään saanut tätä ymmärtämään, että oli täysin kykeneväinen itse laittamaan ruokaa ja pesemään pyykkinsä.
Eräs asia oli talon remontissa mennyt suorastaan hämmästyttävän taitavasti pieleen, nimittäin puhelinlinjat. Kummassakin asunnossa oli oma lankapuhelin, joilla kummallakin oli tietenkin oma numeronsa. Tässä juuri olikin se ongelma. Puhelut noiden kahden asunnon välillä nimittäin yhdistyivät milloin mihinkin, syystä jota yksikään puhelinyhtiön työntekijä ei ollut osannut selittää saati korjata. Niinpä nytkin Polly Hayes koputti iloisesti asuntoja erottavaan oveen kertoakseen pojalleen, että tätä kaivattiin puhelimeen.
”Siellä on se Starkin tyttö, Adriana”, Polly huomautti pilke silmäkulmassaan, mutta valitettavasti Benjaminilta jäi vihjaus huomaamatta. Puhelun päätyttyä Polly, joka oli osannut kuulemastaan puoliskosta päätellä sen kutsuksi jatkoi silti vihjailuaan. ”Oikein mukava tyttö tuo Adriana, eikö olekin?”
”Tietenkin. Kyllähän sinä Adrianan tunnet”, Benjamin vastasi äitinsä pettymykseksi. Ihan hukkaan meni sekin vihjaus.
”Tuletko syömään tänään?” Polly yritti vielä.
”En, Adriana kutsui luokseen.” Hienoa.
”Aidan ja Arthur tulevat myös. Naisväkensä kanssa tietysti”, Benjamin lisäsi. Ei sittenkään kahden Adrianan kanssa. Perhana. Benjaminilla oli vuosien varrella ollut runsaasti ensin tyttö- ja sittemmin naisystäviä ja miksikäs ei, komeat kasvot ja raamikas vartalo tuntuivat vetoavan hameväkeen. Yksikään näistä suhteista ei kuitenkaan ollut vaikuttanut erityisen vakavalta, joten Pollyn elättelemät miniähaaveet olivat kohdistuneet lähinnä Adrianaan. Täysin Benjaminin huomaamatta. Toivottaessaan pojalleen hyvää illanviettoa Polly Hayes kuitenkin vannoi, että näkisi vielä poikansa avioliiton satamassa. Mielellään kuluvan vuosisadan aikana.
osa 15
Voisin motata Valerieta.
VastaaPoistaNo on se hyvä, että edes joku jutun pahiksista aiheuttaa asianmukaisia reaktioita.
PoistaEn voi sietää tuon sorttista käytöstä:D
Poista