The End
Ikuisesti on yhtä kuin kolme päivää, eikö vain?
Onni suosii rohkeaa, sanotaan, mutta ilmeisesti se toisinaan suosii myös laiskoja. Ainakin vähän aikaa. Joosua oli ollut varmaankin kehnoin sikopaimen ikinä ja hän oli tiennyt sen itsekin. Hän oli inhonnut elämäänsä. Ei hän tuolloin ollut varsinaisesti köyhä – kyllä sikopaimenena toimeen tuli – eikä hänen työnsä ollut ollenkaan rankimmasta päästä, mutta Joosualle keskiveto elämä oli ollut kamalinta maailmassa. Niinpä hän oli tehnyt palveluksen possuille, joita oli ollut liian laiska hoitamaan ja jättänyt ne serkulleen lähtien itse seikkailemaan. Seikkaileminenkin oli kyllä ollut vähän turhan rankkaa Joosuan makuun, mutta seikkailemalla saattoi saada jotain parempaa ja niin hän oli jatkanut sinnikkäästi, kunnes onni oli lopulta puuttunut asiaan. Ensin oli onnenkantamoinen tuonut hänen tielleen Montmorencyn, joka oli kouluttamaton, mutta perusteellisesti kasvatettu.
Montmorencyn mielestä Joosua oli ollut maailman viisain mies ja koska itse oli yksinkertaisen puoleinen, hän oli iloiten lähtenyt Joosuan matkaan. Montmorency oli huolehtinut kaikista elämään kuuluvista pikkuaskareista Joosuan puolesta ja Joosua oli auttanut Montmorencya tilanteissa, jotka vaativat pitkiä sanoja ja kykyä ajatella. Toinen onnenpotku oli tutustuttanut Joosuan Ferdinandiin, joka oli älykäs ja rohkea – oikeastaan vähän häikäilemätönkin. Ferdinand oli kuitenkin todella hyvää matkaseuraa seikkailijalle, joka ei ollut ihan niin peloton kuin olisi tahtonut olla. Laiska Joosua, tyhmä Montmorency ja rohkea Ferdinand eivät kuitenkaan olisi pysyneet yhdessä kauankaan, elleivät olisi törmänneet Seldeniin. Selden oli auttanut Montmorencya askareissa, joiden määrä oli lisääntynyt hänelle vähän liian suureksi kulkijajoukon kasvettua. Selden oli pitänyt äkkipikaisen Ferdinandin poissa vaikeuksista. Ja Selden oli valanut Joosuaan uskoa silloin, kun hän oli alkanut epäillä, että sioista olisi sittenkin helpompi selviytyä kuin seikkailuista. Lopulta oli onni tuonut Joosuan Eddaan, jota oli seitsemän vuotta hallinnut häijy jättiläinen. Ystäviensä avulla Joosua oli voittanut jättiläisen ja noussut itse Eddan valtaistuimelle.
Vaikka uljas sikopaimenemme Joosua suhtautuikin röhkijöiden vahtimiseen valitettavan laiskasti, oli hänellä vakaa aikomus hallita Eddaa oikeudenmukaisesti ja viisaasti. Ollaksemme reiluja meidän on myönnettävä, että hän todella olisi onnistunut siinä varsin mukiinmenevästi. Joosua oli paljon parempi paimentamaan ihmisiä kuin sikoja. Valitettavasti nyt vain oli niin, että kun Joosua kerran oli onnistunut kukistamaan Eddanmaata tyrannisoineen jätin, Eddan kansa oli kuvitellut hänen myös palauttavan valtaistuimelle sen laillisen hallitsijan. Anastaessaan vallan oli jättiläinen surmannut suurimman osan hallitsijasuvun jäsenistä, mutta vielä oli jäljellä prinsessa Vega, joka kiveksi muutettuna seisoi palatsin puutarhassa. Patsaasta ei kovin kummoista valtiasta saa, mutta prinsessan ylle langetettu kirous tietysti oli mahdollista murtaa – täytyi vain löytää Eddan edesmenneen kuninkaan kruunu. Kruunu, joka lain mukaan kuului nyt prinsessa Vegalle ja joka oli jättiläisen tullessa piilotettu niin perusteellisesti, ettei sitä ollut sen koommin nähty. Muutaman päivän ajan Joosuan urotyön jälkeen Eddan kansa oli aivan tyytyväinen, mutta ennen pitkää alkoi juhliminen kyllästyttää ja silloin väki alkoi ihmetellä, eikö Joosua aikonutkaan jatkaa sankarinhommiaan prinsessan pelastamisella. Joosuan mielestä työ oli tietenkin tehty. Hän oli tappanut jättiläisen ja pelastanut valtakunnan, eikö ollut vain reilua, että hän nyt palkkiokseen saisi jäädä sitä hallitsemaan? (Tietysti rinnallaan uskolliset ystävänsä Montmorency, Ferdinand ja Selden, jotka ihan pikkuhiukkasen olivat saattaneet auttaa häntä sen jättiläisen suhteen.) Nyt koko konkkaronkan pitäisi elää elämänsä onnellisina loppuun asti, varsinkin Joosuan, joka oikeutetusti oli jutun sankari. Ikävä kyllä Eddan asukkaat olivat satuvaltakunnan väeksi harvinaisen hankalaa sakkia. Heidän mielestään satu ei ollut ollenkaan ohitse ennen kuin sankari oli pelastanut myös prinsessan. Sitten voitaisiin keskustella palkkiosta. Ei prinsessan kättä, sillä prinsessa tarvitsi molemmat ihan itse jajärjestetyt avioliitot olivat muutenkin tavattoman vanhanaikaisia. Puoli valtakuntaa oli sekin hitusen suuri palkkio – ei se jättiläinen nyt ihan niin iso sentään ollut – mutta jonkinlainen pieni nurkkaus varmasti järjestyisi entisen sikopaimenen pomoteltavaksi.
Jos Joosua olisi päättänyt palauttaa vallan prinsessalle, ensitöikseen hän olisi julistanut jalot aikeensa kaikelle kansalle. Prinsessan pelastusta toivova väki olisi auttanut kruunun etsinnöissä parhaansa mukaan ja se olisi löytynyt tuota pikaa. Kruunu olisi tuotu Joosualle ja juhlallisesti hän olisi painanut sen prinsessan kivettyneille kutreille. Palatessaan elävien kirjoihin prinsessa Vega olisi katsahtanut pelastajaansa ja rakastunut tähän oikopäätä. Prinsessa ja sikopaimen olisivat menneet naimisiin ja hallinneet Eddan valtakuntaa yhdessä. Mutta niin ei käynyt.
osa 2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti