Amaranthe 9

osa 1
osa 8

Mies avasi silmänsä, muisti kuka oli ja toivoi, ettei olisi tehnyt kumpaakaan. Kunhan oli ensin onnistunut hyväksymään vallitsevan tilanteen kaikessa epämiellyttävyydessään, miestä alkoi askarruttaa eräs kysymys, joka jossain muodossa askarruttaa kaikkia toisinaan. Lyhyesti tämä kysymys oli ’miksi’. Tarkemmin ottaen miestä kiinnosti tuolla hetkellä nimenomaan miksi oli hengissä, eikä siinä ollut kyse mistään syvällisestä pohdiskelusta. Miehen viimeiset muistot olivat hyvin selkeitä ja hän todella tahtoi tietää miksi kukaan ei niiden muistikuvien ja tämän hetken välisenä aikana ollut tappanut häntä.

Amaranthe heräsi salongin sohvalta hiipuvan takkatulen äärestä. Noita istui hänen jalkopäässään eikä Amaranthe edes hätkähtänyt hänet nähdessään. Hän oli jossain vaiheessa huomaamattaan tottunut tämän ulkonäön puutteeseen.
  ”Mistä se arkku oikein oli peräisin?” Amaranthe kysyi. Hän ei tiennyt mitä oli tapana jutustella ihmisten kanssa, jotka ovat viettäneet viimeiset kolme päivää tiedottomana, joten hän ei jutustellut mitään vaan meni suoraan asiaan.
  ”Nekromantikko lähettää minulle viehättäviä pikku otuksiaan aina kun suinkin pystyy siinä toivossa, että jokin niistä onnistuisi tappamaan minut. Tavallisesti vain yhden vuosittain, koska hän ei tahdo ottaa riskiä, että jokin niistä onnistuisi ensin tappamaan hänet itsensä.” Noita katsoi Amaranthea niin pitkään, että prinsessalle tuli epämiellyttävä olo. ”Miksi olet yhä täällä?”
  ”Koska isäni tarvitsi apua pitääkseen kuolleiden armeijan poissa Aquileasta.” Amaranthe sanoi hämmentyneenä.
  ”Miksi olet yhä täällä?” Noita toisti. Hän tiesi aivan hyvin, että oli mennyt useita päiviä joiden aikana mikään ei olisi estänyt Amaranthea lähtemästä, eikä kukaan olisi ilmestynyt hakemaan häntä takaisin.
  ”En minä voinut vain jättää sinua”, Amaranthe vastasi närkästyneenä.
  ”Se olisi ollut huomattavasti vähemmän vaivalloista kuin tänne jääminen”, noita huomautti. Ei hän itsekseen ollut siirtynyt eteishallista vuoteeseen. ”Olisit myös voinut tappaa minut ja palata kotiin sankarina. Olen havainnut sen hyvin suosituksi toimintatavaksi vangittujen kuninkaallisten keskuudessa.”
  ”Ei olisi tullut mieleenikään!” Amaranthe kivahti nyt jo jokseenkin järkyttyneenä.
  ”Huomasin. Kasvatuksessasi täytyy olla jotain vikaa.” Noita totesi rauhallisesti ja lisäsi: ”Lähetän sinut kotiin huomenna.” Amaranthe ei ollut uskoa korviaan. ”Heitätkö minut ulos? Miksi?”
  ”Sinun pitäisi olla vankini. Jo siinä että kutsut vapauttamistasi ulosheittämiseksi on riittävästi syytä.” Amaranthe oli kiukkuinen ja tuli vielä kiukkuisemmaksi, koska noita oli oikeassa – hänen olisi kuulunut olla iloinen ja kiitollinen. ”Miksi juuri nyt?”
  ”En ymmärrä sinua joten en voi luottaa sinuun. Nekromantikko lähettää vielä jonkun tarkistamaan millaista jälkeä hänen pikku lemmikkinsä sai aikaan ja kun niin tapahtuu en tahdo sinua seisomaan selkäni taakse. En tahdo sinua tänne.” Asia selvä. Amaranthe pääsisi kotiin, hänen ei tarvinnut sitä varten paeta ja ainoa asia jota kannatti surra oli, että hänellä oli jäänyt kellarin siivous puolitiehen (Amaranthe inhosi jättää asioita kesken). Eräs asia piti kuitenkin vielä hoitaa.

Prinssi ja merihaltia 2

osa 1

Meren äärellä sijaitsevassa linnassa eli komea prinssi Nikolai, joka yhdessä ystävänsä Silasin kanssa kävi mielellään rannalla kävelemässä. Heidät juuri oli merihaltiakin matkoillaan nähnyt. Eräänä päivänä rannalla kulkiessaan prinssi ystävineen löysi hiekalta nuoren, kauniin neidon. Kyseessä oli tietysti ihmiseksi haikaillut merihaltiatyttönen, joka muodonmuutoksensa rasittamana oli menettänyt tajuntansa. Huolehtivana Nikolai kumartui tytön puoleen, joka virotessaan ensisilmäyksellä rakastui komeaan prinssiin. Mutta voi, kun tyttö yritti puhua, ei hänen ääntänsä kuulunutkaan, sillä merihaltioiden ääni kantoi vain aaltojen alla. Sitä ei tyttö ollut osannut odottaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka voisi ilman ääntään kertoa tunteistaan ja saada niille vastakaikua. Prinssi huomasi mykän tyttöparan hädän ja oitis tarjosi tälle suojaa luotaan linnasta. Haltia tietenkin sen enempää miettimättä tarttui tarjoukseen, joka antoi hänelle tilaisuuden olla lähellä prinssiä.

Koko linnan väki ihastui rannalta löytyneeseen tyttöön, niin kuningas ja kuningatar kuin myös koko muu hoviväki. Tyttö ei ollut ainoastaan kaunis, hän myös liikkui keveästi kuin aalloilla keinuen ja oli hyväkäytöksinenkin. Hovineidot kilvan pukivat tyttöä upeisiin silkkeihin ja brokadeihin ja herrat lahjoittivat hänelle kallisarvoisia koruja. Tytöllä ei kuitenkaan ollut silmiä kuin prinssi Nikolaille. Nikolai oli tavattoman mieltynyt tyttöön, kutsui tätä pikku Lorelaikseen ja mielellään puheli tytön kanssa, vaikka tämä ei hänen surukseen pystynytkään vastaamaan. Prinssi ei kuitenkaan ymmärtänyt pikku Lorelainsa tunteita. Niin tottunut hän jo oli naisten ihailuun, ettei huomannut, milloin oli kyse jostain syvemmästä ja niinpä tämä sai turhaan toivoa prinssiltä muuta kuin ystävällisyyttä ja lämmintä huolenpitoa.

Prinssin ystävä Silas oli noita ja nähnyt merihaltioita ennenkin. Hänen oli helppo huomata, mikä Lorelai todellisuudessa oli. Näin ollen hän tiesi myös, minkälainen kohtalo tyttöä uhkasi ellei tämä saisi vastakaikua tunteilleen. Olihan ilmiselvää, että tytön sydän oli jo ensi hetkellä kääntynyt prinssin puoleen. Aivan yhtä selvää oli, etteivät viehkeäliikkeisen, mutta äänettömän tytön kaihoisat katseet riittäisi ailahtelevaisen prinssin tunteita herättämään. Silas piti varmana, että tyttö olisi tuhoon tuomittu ja toivoi voivansa tämän pelastaa. Hän tutki lukuisia loitsukirjojaan etsiessään kuumeisesti apua haltianeitoa uhkaavaan kohtaloon. Haltiat eivät tunteneet parannusta tytön nauttimalle rohdolle, mutta ihmiset saattoivat hyvinkin sellaisen tuntea ja tosiaan, pitkään etsittyään noita lopulta löysi kaipaamansa avun: sijaiskärsijän.