Hömpän viemää 5

Sarjassamme "Kiviäkin kiinnostaa" tänään jo osa 14.

Huisin jännää.

Minä ja mielikuvituslukijat ainakin olemme haltioissamme.

osa 1
osa 4

”Etkö todellakaan muista kuka teki tämän sinulle?” Benjamin kysyi epäuskoisena ties kuinka monetta kertaa ja Aidan vakuutti ties kuinka monetta kertaa ettei todellakaan muistanut. Siinä puuhassa hän oli ollut melkein siitä saakka, kun oli tullut tajuihinsa. Tapausta tutkiville Benjaminin työtovereille, Benjaminille itselleen, Arthurille (hän oli tullut varhain aamulla, mutta joutunut lähtemään töihin, jotka tosin olivat samassa rakennuksessa)… Totuuden kertominen olisi aiheuttanut liikaa ongelmia, joten Aidan oli vedonnut muistin katoamiseen, mikä olikin hyväksyttävä syy, kun otti huomioon, missä kunnossa hän oli ollut. Koska täydellinen muistikatkos olisi ollut turhan epäuskottava, hän oli sanonut hyökkääjiä olleen ehkä viitisen kappaletta, eikä hän ainakaan uskonut tunnistaneensa yhtäkään. Benjamin olisi helposti selvinnyt viidestä normaalirakenteisesta miehestä, mutta hänen oli helppo uskoa, ettei se ollut onnistunut Aidanilta. Aidan kuitenkin oli ystäväänsä aika tavalla kevytrakenteisempi. Todennäköisesti kuitenkin myös Aidan olisi selviytynyt jos miehiä olisi ollut vain viisi. Kolhittuna, mutta ilman sairaalareissua. Olisihan ollut typerää olla opettelematta itsepuolustusta (ja vähän muutakin), kun oli ilmiselvää, että jonain päivänä menneisyys saisi vielä hänet kiinni. Onneksi Benjamin tai kukaan muukaan ei tiennyt sitä. Virallisen version mukaan kyseessä oli epäonnistunut ryöstöyritys tai jokin humalaisten tempaus, mutta Benjamin ei ollut aivan tyytyväinen. Hän ei epäillyt ystävänsä sanaa, mutta uskoi kuitenkin, että tämä pahoinpitely liittyi Aidanin menneisyyteen. Hänen oli pakko jättää asia sillä hetkellä sikseen, kun Adriana mulkaisi häntä häijysti. Hienovarainen vihjaus, että saattaisi olla korkea aika antaa Aidanin levätä.
  ”Oletan tuon tarkoittavan, että minun pitäisi nyt pitää turpani kiinni”, hän huomautti hilpeästi ja Aidan katsoi kiitollisena siskoaan. ”Minun pitäisi muutenkin jo lähteä”, Benjamin huomautti. ”Tuletko sinäkin Adriana?” Adriana pudisti päätään.
  ”Minä jään vielä, ilmoitin töihinkin tulevani myöhemmin tänään.”
  ”Selvä, tulen sitten myöhemmin uudestaan. Älä iske kaikkia hoitajia Aidan”, Benjamin huikkasi ovelta. Aidan naurahti ja irvisti kivusta.
  ”Ei hätää, jätän sinullekin muutaman.”

 Kuten sanottua, Arthurkin oli ehtinyt vierailla Aidanin luona ja oli sieltä suunnannut suoraan työhön. Hän elätteli toivoa, ettei sinä päivänä tulisi kovin paljon hankalia potilaita, yöunet kun olivat jääneet vähiin ja huoli painoi yhä, vaikka Aidanin pitäisikin toipua ihan hyvin. Arthur ei todellakaan kaivannut sitä, mikä häntä työhuoneessaan odotti. Valerie Caille, korkeissa koroissa, niin lyhyessä hameessa, että oli jo epävarmaa, oliko nimitys ollenkaan sopiva kyseiselle vaatekappaleelle ja hieman liian kireässä puserossa, jossa oli huomattava määrä nappeja auki, koska muuten Valerien etumus ei olisi siihen mahtunut. Tätä Arthur ei todellakaan olisi kaivannut. Hän tuskin vilkaisikaan Valerieta istuessaan ja kysyessään, mikä naista vaivasi, kohteli tätä jopa viileämmin kuin tavallisia potilaita.
   ”Minulla on vieroitusoireita. Siitä on niin kauan kun viimeksi tapasimme”, Valerie vastasi vähemmän mielikuvituksellisesti.
  ”Voit lopettaa tuon saman tien, Val. Olen onnellisesti naimisissa. Ja niin olet sinäkin.”
  ”Enpä sanoisi sitä kovinkaan onnelliseksi”, Valerie huomautti nyrpeästi.
  ”Se taas ei ole minun vikani.”
  ”Ei sinua viime kerralla haitannut.”
  ”Viime kerralla en tiennyt, että olet kihloissa. Viime kerralla minulla ja Olivialla meni niin huonosti, etten uskonut avioliiton kestävän enää viikkoakaan, mutta toisin kävi onneksi. Viime kerta oli suuri virhe enkä aio toistaa sitä.” Valerie ei vielä luovuttanut. Hän hivuttautui lähemmäs Arhuria kuiskaten   ”Tiedän, ettet tarkoita sitä kultaseni…” mutta Arthur vain työnsi naisen pois katsoen hyvin tarkkaan, mihin kätensä laittoi.
  ”Valerie.” He olivat aina kutsuneet toisiaan lempinimillä. Aina. Arthurin äänensävy antoi lisäksi ymmärtää, että seuraava nimitys tulisi olemaan rouva Caille ja sitä Valerie ei kestäisi.
  ”Kuinka voit valita hänet, kun voisit saada minut?” hän sähisi. Hän olisi huutanut, jos olisi voinut luottaa seinien äänieristykseen. ”Hän on… hän on… Hän ei ole minä!” Arthur hymyili.
  ”Nimenomaan, Valerie.” Aikanaan – muutamia kauneusleikkauksia sitten – hän oli nähnyt Valeriessa jotain. Hänen vaaleassa tukassaan, pitkässä hoikassa mallin vartalossaan… Mutta se oli ennen kuin hän oli tavannut Olivian. Olivia ei ollut vaalea eikä mallin mitoissa. Olivia ei ollut torjunut hänen kosintaansa, koska halusi pysyä vapailla markkinoilla muita miehiä varten. Olivian ilme ei ollut muuttunut tympääntyneeksi, kun Arthur oli kertonut haluavansa joskus lapsia. Olivia ei todellakaan ollut Valerie ja sillä hetkellä Arhur olisi halunnut syöksyä vaimonsa luo hukuttamaan tämän huomionosoituksiin kiitokseksi siitä. Olivialla oli vielä yksi etu puolellaan. Hän ei juuri silloin läimäyttänyt Arthuria kasvoille ja marssinut huoneesta hampaitaan kiristellen.

Kerrankin Adriana oli todella odottanut, että Benjamin tajuaisi häipyä. Normaalisti hän odotti, että Benjamin älyäisi ilmaantua, mutta nyt hänen oli pakko saada puhua Aidanille kahden kesken.
”Liittyikö tämä… koko juttu siihen?” Hänen ei tarvinnut selittää tarkemmin. He kaksi tiesivät hyvin mikä se oli ja juuri siksi Aidan ei valehdellut Adrianalle. Adriana tiesi liikaa, jotta hänelle olisi kannattanut valehdella. Hänellä oli myös ehdoton vaitiolovelvollisuus.
  ”Nämä olivat sitä samaa porukkaa.” Aidan myönsi ja sai odotetun reaktion Adrianalta. Itsesyytöksiä. (”Tätä ei olisi tapahtunut jos minä en…”) Jos Aidan olisi ollut niitä ihmisiä, jotka joutuvat hämilleen jonkun alkaessa itkeä olisi Adriana saanut jatkaa valitusvirttään melko pitkään, mutta Aidan onnistui lopettamaan sen ennen kuin tulvaportit ehtivät avautua selälleen.
  ”Et pakottanut minua mihinkään, Adriana.”
  ”Mutta on ihan typerää, että joudut vieläkin ihan kamaliin vaikeuksiin minun takiani. Pitäisi olla toisin päin.”
  ”Koska satuit syntymään ennen minua? Älä puhu typeriä.” He olivat käyneet vastaavanlaisen keskustelun ennenkin. Se ei koskaan tullut helpommaksi.
  ”Jos pyytäisin sinua lupaamaan, ettei näin käy ikinä enää…” Adriana sanoi vaisusti ja katsomatta veljeensä, ”…mitä vastaisit?”
  ”Voisin luvata sen, mutta silloin et enää ikinä näkisi minua.”

Toisin kuin Sheila, Shane oli mennyt kouluun. Hänen mielialansa ei ollut järin korkealla ja hän puolittain odotti näkevänsä Nickin ja Mayan ilmestyvän jostain käsi kädessä. Maya tuli yksin. Samoin Nick, hetkeä myöhemmin. Kaksikko näytti olevan samanlaisissa väleissä kuin ennenkin, minkä Shane tulkitsi tarkoittavan, ettei Maya ollut vielä tehnyt aloitetta. Tarkalleen ottaen se tarkoitti Mayan päättäneen lykätä aloitteen tekoa siksi, kunnes Nick ymmärtäisi, ettei voisi elää ilman häntä. Aivan varmana niin vielä kävisi, Mayahan oli jumalainen. Oli kuitenkin parempi pysytellä ystävinä kunnes Maya keksisi, kuinka saisi Nickinkin ymmärtämään tämän yksinkertaisen totuuden. Nick tietenkin oli vain huojentunut, kun Maya näytti olevan taas vanha tuttu aurinkoinen Maya, sen harmistuneen olennon sijaan, joka hänen luotaan oli lähtenyt. He olivat olleet ystäviä jo niin pitkään. Kukaan heistä kolmesta ei halunnut sen todella muuttuvan, vaikka Maya olisikin toivonut lähentyvänsä Nickin kanssa. Juuri sillä hetkellä Shane löysi jotain lohtua siitä, että voisi ainakin vielä toivoa Mayan muuttavan mielensä, Maya oli onnellisen varma, että Nick muuttaisi mielensä ja Nick oli tyytyväinen, että kaikki oli kuin ennen. He olivat kaikki ainakin jostain näkökulmasta katsottuna väärässä, mutta sillä ei ollut väliä, koska juuri siinä, juuri silloin, kaikki oli hyvin.

Sydneyn tapaamisen Valeriessa aiheuttama kiukku ei ollut hälvennyt. Valerie oli ollut oma kopea itsensä Beatricen vierailun ajan, hän oli yrittänyt Arthurin avulla saada mielensä kohoamaan, mutta Arthur oli tuottanut karvaan pettymyksen. Valerie uskoi kuitenkin onnistuvansa vielä, joten hän ei murehtinut sitä. Sen sijaan hän istui hulppean talonsa olohuoneessa ajatuksissaan, muistellen niitä sietämättömiä silmiä, jotka näyttivät miettivän jotain kierouksia, ärsyttävää kohteliaisuutta, jossa oli selvästi jonkinlainen sarkastinen vire ja sitä kuvottavaa tapaa kulkea paljain jaloin. Kuka muka kulki paljain jaloin koko ajan? Sivistymätöntä. Lopulta Valerie ei enää pystynyt pitämään kaikkea sisällään vaan huudahti raivosta. Gregory kuuli sen ja astui hämmästyneenä olohuoneeseen hänkin. Kolmas rouva Caille oli lähes aina arvokas ja hillitty, oli harvinaista kuulla hänen korottavan ääntään minkään asian vuoksi.
  ”Onko jokin hätänä, kulta?” Mikäli Valerien ja Gregoryn välillä joskus oli ollut jonkinlaista tunteen paloa, se oli ajat sitten sammunut. He käyttivät toisistaan silti hellittelynimiä, luultavasti muistuttaakseen toisiaan olevansa naimisissa keskenään. Normaalisti Valerie olisi viimeistään Gregoryn nähdessään vetänyt kasvoilleen tyyneyden naamion, mutta nyt hänen silmissään liekehti yhä kiukku hänen kääntyessään vastaamaan.
  ”Kaikki on aivan mainiosti, rakas… Kunhan olen murhannut Sydney Caillen!” Gregory katsoi vaimoaan hämmästyneenä.
  ”Suunnitteletko sinä hänen murhaamistaan?” hän kysyi ’olen maailman onnellisin mies’ - äänensävyllä, jonka useimmat säästävät sitä hetkeä varten, kun saavat toivomansa vastauksen juuri esitettyyn kosintaan tai siihen kun vaimo kertoo perheenlisäyksestä. ”Kuinka ajattelit tehdä sen?” Gregory meni istumaan vaimonsa viereen, nojautui tämän puoleen ottaen tämän kädet omiinsa. Valeriekin nojautui Gregoryn puoleen hymyillen häijysti.
  ”Viiltäisin hänen ranteensa ja katselisin kuinka hän vuotaa kuiviin.”
  ”Minä ajattelin hukuttaa hänet, heivata ruumiin mereen ja odottaa että se huuhtoutuu hänen kesähuvilansa rantaan.” Gregory tunnusti. He katsoivat toisiaan niin kuin eivät olleet vuosiin katsoneet. Lopultakin heillä oli jotain yhteistä.

osa 6
 

Eikä jännitys lopu tähän.

Huomenna sarjassamme "Kiviäkin kiinnostaa" osa 15.